Kukaan ei voine kiistää sitä, että eteläisessäkin Suomessa illat ovat parhaillaan pitkiä ja pimeitä.
Niinpä keskustelu käy samaa rataa kuin joka syksy tähän aikaan: pimeys kiusaa erityisesti tieliikenteessä. Tihkua ja lentävää rapaa riittää, samoin hirvieläimet ovat liikkeellä aktiivisesti.
Autoteollisuus on tehnyt, minkä voi: nykyautojen valot ovat parhaimmillaan todella hyviä – mutta eivät niin hyviä, etteikö tummiin pukeutunut jalankulkija tihkusateisena iltana metsätaipaleella jäisi edelleen turhan huomaamattomaksi. Tehokkaiden xenon-valojenkin avulla ajaessa voi käydä niin, että tummissa vaatteissa kävelijän voi nähdä vasta turhan viime hetkellä.
Vaateteollisuus on tehnyt vastapalvelukseksi, minkä voi: monessa ulkoiluvaatteessa on sentään kiinniommeltuna jonkinmoinen heijastin. Se on hyvä alku. Sen päälle pitäisi jotenkin kohentaa niiden jalankulkijoiden tai pyöräilijöiden näkyvyyttä, jotka pukeutuvat suomalaiseen tyypilliseen tapaan tummiin vaatteisiin, ja joilla ei ole vaatteissa tai asusteissa kiinni ensimmäistäkään heijastinta.
Jokainen voi koettaa pimeällä tieosuudella auton ja kaverin avulla, miten ratkaiseva ero näkyvyydessä heijastimen ja heijastimettoman ihmisen välillä on. Myös taajamassa, vaikka valaistulla tieosuudella, ero on selkeä.
Kysehän ei ole sen kummemmasta kuin liikenteeseen varustautumisesta. Moni mielestään kova automies hoitaa kyllä kuntoon näkyvyyden niiltä osin, kun itse on autossa: valotehoa riittää, pyyhkijänsulka on vaihdettu ja tuulilasi pesty. Hyvä niin.
Jos aikeena oli olla hyvän autoilijan sijaan hyvä liikenteessä olija, tähän samaan varustautumiseen kuuluu heijastin tai useampi – tai kourassa heiluva taskulamppu- silloin, kun ollaan liikkeellä jalan.
Hyvän kuskin tunnusmerkki on, että riskejä ei oteta. Hyvän kevyenliikenteen edustajan tunnusmerkki on täsmälleen sama.
Ilman heijastinta kulkeva ottaa riskin.
