Ruudinkuiva maasto on pitänyt marjastajat ja sienestäjät poissa metsistä, kerättävää kun ei paikoin mahdottomasti ole.
Eräs toinen joukko on saanut juosta maastossa senkin edestä.
Kyse on tietysti palokuntalaisista, VPK:n hälytysosastoista niin Perniössä kuin muuallakin. Yksistään Perniössä ja lähialueilla kirjattiin viikonloppuna useita maastopaloja.
VPK on saanut tällä paikalla aiemminkin tunnustusta. Samalla on usein esitetty toive siitä, että rivissä olisi enemmänkin hälytyksiin lähtijöitä, jotta kuorma ei jää liian harvojen hartioille.
Tunnustusta voi antaa edelleen. VPK-toiminnasta puhuttaessa ei puhuta alkuunkaan kevyestä harrastuksesta, jos katsotaan esimerkiksi Kiskossa sunnuntai-iltana havaittua maastopaloa. Paikalla oli kymmeniä miehiä monen illan ja yön ajan, runkolinjaa rakennettiin lähes kaksi kilometriä jotta sammutusvettä saatiin palopaikalle. Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ollut pienempiä paloja niin perjantaina kuin lauantainakin.
Paitsi hälytysosaston ihmisiltä, myös työnantajilta ja perheiltä vaaditaan pitkää pinnaa, kun sammuttajat ovat pitkiä aikoja poissa töistä tai kotoa. Harrastuksesta puhumisen sijaan oikeamman kuvan VPK-toiminnasta voisi antaa, jos puhuttaisiin vapaaehtoistyöstä.
Kaiken ohessa voidaan vain arvailla, mitä vastaava toiminta maksaisi, jos sen hoitaisi julkinen puoli palkattuine työntekijöineen, mahdollisine yökorvauksineen ja muine kuluineen. Lopputulos olisi joka tapauksessa, toivottavasti sama eli onnettomuuksien hoituminen rivakasti ja huolella.
Vapaapalokuntien hälytysosastojen jäsenet eivät hälytyskorvauksilla rikastu, joten tyydytyksen tunteen rankoilla keikoilla on tultava jostain muusta. Toivoa sopii, että se riittää edelleen ja houkuttelee jopa uusia ihmisiä mukaan. Lisäksi voidaan miettiä, mitä muuta tukea palokunta voisi tarvita, esimerkiksi rahallista tai aineellista.
Iso asia lienee se, että toiminnalle aletaan antaa sille kuuluva arvo.
