Lomasesongin aikana yhdeksi puheenaiheeksi on noussut kirkko ja sen jäsenistön hupeneminen.
Sisäministeri Päivi Räsänen (kd) nostatti maallisen lain ja Raamatun oppien välejä puntaroineella puheellaan melkoisen äläkän ja aiheutti samalla joukkoeroamisen kirkosta.
Ärtymyksen voi ymmärtää ja ministerin puhe olisi voinut olla paremmin harkittu. Jopa tämän eroa tehtävästään on vaadittu.
Joukkoeroaminen kirkosta voi tuntua pikaistuksissa tehtynä loogiselta ratkaisulta, mutta ei se ihan sitäkään ole. Asia muuttaa ihmeesti muotoaan, jos ei puhuta kirkosta, vaan seurakunnista, joissa eroaminen nimenomaan tuntuu.
Kirkko on ollut viime aikoina monenlaisen väännön kohteena ja monissa hampaissa. Uudistuksia suurten linjojen osalta on toivottu. Esimerkiksi samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen osalta kirkko voisi monen mielestä ottaa uudenlaisen kannan.
Kirkon ja seurakuntien hallinnossa käynee melkoinen ristiveto, kun yhtäältä pitäisi päättää toiminnan sisällön suurista linjoista, toisaalta keksiä keinot esimerkiksi suuren, historiallisesti merkittävän omaisuuden hoitamiseen.
Totta on, että jos kirkko haluaa olla kansankirkko, sen on oltava kansan ja kansan tarpeiden näköinen.
Sitä se kuitenkin jo tietyiltä osin on. Opetuksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta siitä ei, etteikö osa kirkon palveluista olisi yleisesti hyväksyttävissä. Esimerkiksi kirkon eli seurakuntien työtä vähävaraisten parissa tai kriisiavussa ei oikein millään voi väheksyä. Maaseutupaikkakunnilla seurakunta antaa puitteet monenlaiselle toiminnalle.
Tavan vuoksi kirkkoon kuuluminen lienee joka tapauksessa jatkuvasti vähenevä käytäntö. Ministerin puheiden vuoksi seurakuntia on kuitenkin turha rankaista. Joukkoero tekee hallaa juuri seurakuntien toteuttamien aivan arkisten, monen käyttämien palvelujen järjestämiselle.
