Silloin, kun täällä etelässäkin oli vielä suuria kinoksia, niin lapset varmasti tekivät lumilinnoja ja tunneleita. Jopa koulussa rakennettiin lumilinnoja ja käytiin lumipalloilla sotaa linnojen valtaamiseksi.
Tämä tuli mieleeni, kun kuulin pienen pojan jääneen lumivallin alle tunnelin katon sortuessa hänen päälleen. Tällaisia tapauksia on kyllä ennenkin ollut, mutta kukaan ei ole ollut niissä yksin, joten apu on ollut lähellä. Kyllä minunkin lapseni ja lastenlapseni ovat tunneleita tehneet, kun on ollut paljon lunta kasassa.
Kun sitten oli uhkana, että syttyy oikea sota, niin me Saurun kansakoulussa opettajan johdolla harjoittelimme maastoutumista lumihankeen. Mäen alareunassa oli oja pellon rajalla ja sen yli oli kinostunut paljon lunta. Siihen me kaivoimme poteroita ja juoksuhautoja. Tytöt, vaikka olivat hameet päällä siihen aikaan, olivat myös mukana opettelemassa maastoutumisharjoituksissa.
Opettaja sitten kahden yläluokan pojan kanssa hiihteli pellolla tähystelemässä olivatko kaikki piilossa. Olihan pelättävissä, että sodan syttyessä asemaa pommitetaan.
Opettajamme Ilmari Hanhilampi kuului suojeluskuntaan ja hänen vaimonsa Ellen kuului lottajärjestöön. Yläluokan pojista myös 5 kuului sotilaspoikiin, joten meillä oli pätevät neuvojat. Sodasta ei kukaan oikeastaan mitään tiennyt, olihan kansalaissodastakin jo yli 20 vuotta. Sitten kun sota alkoi, niin koulunkäynti asemaseudulla lopetettiin. Koulua käytettiin joukkojen kokoontumispaikkana, kun asema oli lähellä ja juna kuljetti rintamalle vain pimeän aikana. Muistan kun päivisin pitkät miesjoukot marssivat koululle päin.
Talvisota alkoi 1939 marraskuun lopussa ja silloin on täytynyt olla lunta maassa.
Talvesta tuli kova. Pakkasia oli Perniössäkin yli 40 astetta ja lunta paikoin niin paljon, että pojan-klossit hukkuivat lumeen. Muistan, kun siihen aikaan maantien varsille oli rakennettu lumiaitoja, niin me hiihtelimme niiden yli. Vaikka oli kylmä, kuitenkin me naapurin pojan kanssa olimme ulkona kaiket päivät.
Meillä oli päällämme päällystakki, sarkahousut, kaulahuivi ja karvalakki korvilla, sekä jaloissa nahkasaappaat. Ajoittain kyllä karvalakin reunat olivat huurteessa ja varpaita naputeltiin lämpimiksi.
Erään kallion reunalle oli kinostunut korkea lumikinos ja me kaivoimme sen sisälle majan. Kannoimme sinne sisälle navetan vintiltä olkia, joten siellä sisällä oli lämmin oleskella. Meidän molempien isät olivat sodassa, joten kukaan ei varoittanut sortumisvaaroista. Kerran me taas olimme majassa ja ilmahälytys tuli. Meillä oli kivikellari ja oli määrätty sinne menemään suojaan. Koneet olivat useasti jo menneet yli Kosken asemaa pommittamaan, joten olimme majassamme rauhassa. Nämä viholliskoneet olivatkin hävittäjiä ja kääntyivät pappilan kohdalta asemalle päin ja konekiväärit alkoivat soittaa. Silloin me henkemme edestä juoksimme sisälle. Eivät muutkaan olleet menneet kellariin.
Ikkunasta näimme, kun pappilan päältä koneet kääntyivät ja syöksyivät asemalle päin. Eivät ne pahempia vahinkoja tehneet, mutta muutamia kattoja ampuivat seulaksi. Ihmiset olivat halkopinojenkin välissä piilossa.
Talvisodan muistoja Perniöstä,
Vaarnummen Faari