Viime päivien yksi iso keskustelunaihe on ollut jätevesiasetus.
Haja-asutusalueiden kiinteistöjen jätevesihuoltoa koskeva asetus on jo ennen siirtymäajan päättymistä saanut aikaan osin kitkeriä kommentteja niiltä, joita se koskee. Asetus on koettu tiukaksi ja vaihtoehdot asioiden hoitamiseksi kehnoiksi. Asian ympärillä liikkuu villejä tarinoita esimerkiksi kalliista pienpuhdistamoista, joita on onnistuttu myymään kiinteistönomistajille lähes pakolla. Vain alle viidennes kiinteistönomistajista onkin tehnyt toistaiseksi parannuksia jätevesijärjestelmiin.
Asetusta on varmasti ajettu kiireellä ja väärinkin tiedoin. Edellinen ympäristöministeri Jan-Erik Enestam myönsi jokin aika sitten reilustii olleensa väärienkin tietojen varassa asetusta laadittaessa. Asian sinänsä luulisi olevan saaristolaiselle Enestamille lähellä sydäntä.
Nyt joustoa asetukseen on joka tapauksessa tulossa lisää: asetuksen toimeenpanoaikaa ollaan pidentämässä ja myös ikäihmiset ovat vapautumassa asetuksen vaatimuksista.
Lisäaika ja myönnytykset on toisaalta helppo ymmärtää, toisaalta on riskinä että ne johtavat loputtomaan venkoiluun. Jollain aikataululla myös haja-asutusalueiden osalta jätevedet joka tapauksessa on saatava asiallisesti hoidetuiksi.
Perustavanlaatuinen virhe asetuksessa joka tapauksessa on se, että se lähtee liikkeelle väärästä päästä. Kaksi kertaa viikossa saunova eläkeläispariskunta ei ole esimerkiksi merialueiden pahin kuormittaja. Sitä vastoin maatalouden tai teollisuuden päästöt ovat ne, mihin nyt puhutun asetuksen lailla tiukasti tulisi puuttua. Velvoittaa, mutta myös kannustaa leikkaamaan päästöjä.
Yksittäisille asuinkiinteistöille riittäisi tässä vaiheessa jo se, että kunnat kertovat nopeasti ja selkeästi, mihin ne aikovat jätevesiverkkojaan laajentaa eivätkä yksittäiset kiinteistönomistajat joudu tekemään turhia investointeja. Nyt vellovan keskustelun sopii toivoa toimivan niin, että ylihintaisia ja toimimattomia järjestelmiä ei enää kukaan hairahdu ostamaan.
Ei yhtä totuutta
Salon ensi vuoden talousarviosta väännettäneen vielä pitkät palaverit ennen kuin luvut viimeistä kertaa nuijitaan kiinni valtuustossa. Kurottavaa on 18 miljoonaa euroa ja ajatuksia vajeen kuromiseksi erilaisia.
Ketään tuskin yllättää, että lomautukset ja palkaton työnteko herättävät keskustelua.
Lomautukset esimerkiksi jotain tuotetta valmistavassa tehtaassa kielivät yleensä siitä, että tuotteella ei ole ollut kysyntää eikä sitä myöten työtäkään ole tehtäväksi. Kun sama otetaan puheeksi kaupungissa, onko kyse edelleen siitä että työtä ei ole riittävästi vai riivitäänkö henkilöstön selkänahoista entistä enemmän.
Joku vastaus tähän kysymykseen saadaan henkilöstön viiden vuoden palvelussuhdeturvan päätyttyä.
Joka tapauksessa vyötä joudutaan sekä kiristämään että toisaalta keksimään keinoja tulopohjan laventamiseksi. Kompromisseja on pakko tehdä eikä yhdelläkään päättäjällä ole varaa pitää kiinni vain omasta linjastaan.
