– Tässä me nyt istutaan, huokaisi Hillevi Johansson sunnuntaina Vainioiden keittiössä Nurkkilassa ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. 
Keittiö oli tuttu, mutta aikaa edellisestä käynnistä talossa on vierähtänyt seitsemisenkymmentä vuotta.
Edellisellä kerralla ei keittiöön tultu kiirettä kesken kuulasta syyspäivää.
Pommit rusikoivat Hankoa lähes heti talvisodan alettua. Naiset ja lapset pakattiin kiireellä yötä vasten bussiin ja kuljetettiin turvaan.
Perniön Nurkkilassa jäivät kyydistä myös silloin 4- ja 11-vuotiaat Terttu Ollikainen ja Hillevi Hänninen.
Hillevistä tuli sittemmin Johansson, Tertusta Isohanni ja elämä kuljetti rouvat vuosiksi pääkaupunkiseudulle.
Terttu Isohannin tytär Heidi kiinnostui sota-ajan tapahtumista ja lopulta syntyi ajatus lähteä pitkästä aikaa katsomaan paikkoja, missä äiti oli sota-aikaa viettänyt.
Muistissa oli postiosoite, Nurkkilan Munittula, ja talon nimi joka oli ehkä Ylöstalo.
Sunnuntaina etsittiin tuttua taloa. Munittulan, entisen kaupan nykyinen omistaja Leena Ratia opasti matkalaiset Vainion tilan, Ylöstalon pihaan.
Hetken jälkeen alkoi tuntua siltä, että nyt paikka on oikea.
Silloisten lasten muistikuvat ovat sirpaleita sieltä täältä: tienvarren iso kivi, pitkä, vaalea talo, komea renkipoika, talossa ollut pikku poika ja Munittulan kaupan paksu mies.
Sunnuntaina kuvat saivat vahvistusta.
Tunnelma muuttui käsinkosketeltavaksi, kun yllätysvieraat vastaanottanut Ylöstalon isäntä Juha Vainio keksi soittaa läheiseltä mökiltään käymään Maiju Ritoniemen, joka jo vuosia sitten oli Nurkkilan tyttöjä.
– Sinun kanssa me siis silloin leikimme! huudahti Terttu Isohanni.
Vuosikymmenien takaisten leikkitoverien halaus oli täynnä lämpöä.
Lue koko tarina Perniönseudun Lehdestä
