Jokainen aikakausi kirjoittaa omaa historiaansa, ja joskus tuntuu siltä, että jokainen ihminenkin kirjoittaa omaa historiaansa. Siihen toteamukseen päädyin lukiessani Perniönseudun Lehden yleisönosaston kirjoitusta ”Talvisota kansakunnan historiassa”.
Kirjoja ja kirjatietoa arvostavana olen säilyttänyt koulukirjojani tähän päivään saakka, ja vaikken 60-luvun kouluopetuksesta mitään varmaa muistakaan, niin kirjat puhuvat puolestaan. En 50-luvun opetuksesta tiedä, siihen aikaan olin liian nuori koululainen, mutta 60-luvulla lukioaikanani omissa historiankirjoissani sortovuodet, Suomen irtautuminen Venäjästä ja vähittäinen itsenäistyminen on varsin tarkkaan alleviivattua tekstiä. Salme Vehvilän Suomen historia -kirjassa on jopa oma jaksonsa nimellä ”Vapaussota – kansalaissota”. Sitä jaksoa en ole alleviivannut, ilmeisesti se kohta on tunneillakin hypätty yli – onneksi! Mitä sellaisen vatvominen olisi hyödyttänyt? Talvisota ja jatkosota ovat nekin saaneet kirjassa laajan käsittelyn, ja myös alleviivaukset, joten oppitunneillakin niitä on varmaan tarkasti selvitelty. Mitä asiasta silloin opin, en tiedä, mutta tuskin sota-ajalla ”mässäily” tuo rauhaa tai lisää kansojen välistä ymmärrystä.
Mistä on peräisin tieto, että tuon ajan historiankirjojen sisältö hyväksyttiin suomalais-venäläisessä komissiossa, en tiedä, mutta minun kirjoissani kyllä lukee: Kouluhallituksen hyväksymä elokuun 17. päivänä 1960, ja lisäksi, Norden-yhdistyksen historialautakuntien tarkastama. Kaiken lisäksi Suomen osuutta talvi- ja jatkosodassa käsitellään erittäin myönteiseen sävyyn ja todetaan NL:n hyökänneen Suomeen, tiukkaan asia tiivistettynä. Kovin myötämielinen se komissio siis on ollut suomalaisia kohtaan. Hiljattain nähdyn ajankohtaisohjelman perusteella tuntuu pikemminkin siltä, että komissio säänteli sitä, mitä Neuvostoliiton historiankirjoissa sai kirjoittaa talvisodasta, koska vasta nyt v. 2009 on Venäjällä julkaistu kirja siitä, mitä tuona aikana todella tapahtui ja miksi.
Mietityttämään jäi myös 80-luvun yhteydessä esitetty lausuma, jonka mukaan Euroopan yhteisöön liittyminen aukaisi Suomelle tien ”todelliseen vapauteen ja itsenäisyyteen”. Minusta se tie sulkeutuikin saman tien, ei NL sentään puuttunut kurkkujen muotoon, mansikoiden kokoon tai susien ja karhujen metsästyslupiin,
ei säätänyt kaikenmaailman direktiivejä, jotka ovat vaikeuttaneet perniöläistenkin maanviljelijöiden työtä. Muistetaanpa vaikka sokerin tuotannon supistaminen, jotta
ranskalaiset maanviljelijät voivat lisätä tuotantomääriään, kuten TV-ohjelmasta pian saimme nähdä. Ranska ja Saksa, EU:n suuret jäsenmaat, meidän asioistamme nykyään päättävät.Maksamme ”rikkaana” maana valtavia rahasummia EU:lle ja saamme roposia takaisin. Elätämme uskomatonta joukkoa kallispalkkaisia virkamiehiä ja lukemattomia tulkkeja! Rekkakuormallisia papereita rahdataan Brysselin ja Strassbourgin väliä, kun ei päästä sopimukseen, missä kokouksia pitäisi järjestää! Kovin suhteellista on siis Suomen vapaus ja itsenäisyys 2000-luvullakin!
Nyt kun vienti ei vedä Eurooppaan, niin onneksi se sentään alkaa vähitellen vetää Venäjälle, kuten YYA-sopimuksen aikaan, kun NL:ään kelpasi lähes kaikki se, mitä eivät Euroopan maat kelpuuttaneet! Mitä ihmeen kestämistä suomalaisilla on ollut NL:n kaatumiseen asti, kun YYA-sopimukseen perustuva vienti takasi lähes täystyöllisyyden Suomessa!
Eniten minussa kyllä herätti ihmetystä maininta veteraanijärjestöjen ja lottien julkisesta esiinmarssista, joka kirjoituksen mukaan tapahtui v. 1985, tai toteamus,
että Suomen valtakunnan suhtautuminen sodan veteraanien järjestöihin muuttui merkittävästi vasta v. 1989. Mihin nämä tiedot perustuvat? Minulla on asiasta varsin omakohtaista tietoa, ehkä myös hieman toisenlainen käsitys, vaikken sotaveteraani olekaan, olenpahan kuitenkin sotaveteraanin tytär.
Maaliskuun 6. päivänä v. 1964 Rintamamiesten Asunto- ja Huoltoliitto ry:n uudeksi nimeksi tuli Suomen sotaveteraaniliitto ry. Jo maaliskuun 8. – 15. p:nä v. 1968 vietettiin ensimmäisen kerran valtakunnallista sotaveteraaniviikkoa. Liiton suosituksesta järjestettiin Turussakin viikkoon liittyvä kirkkojuhla, joka pidettiin Turun tuomiokirkossa. Tapahtuma veti paikalle n. 400 veteraania puolisoineen, eli kirkko oli varsin täynnä – tuskin tapahtuma jäi ainakaan turkulaisilta huomaamatta!
Turun yhdistyksen lipun vihki itse arkkipiispa Martti Simojoki, joka piti tehtävää kunnia-asiana. Syyskuun 7. päivänä v. 1969 koettiin veteraanien marssi ja suurkokous, joka järjestettiin Helsingin Messuhallissa, johon mm. Turusta osallistui useita bussilastillisia veteraaneja. Tuskin ainoat lähtijät olivat Turusta!
Kesäkuun 17. päivänä 1973 sotaveteraanit kokoontuivat viettämään kesäjuhlaa Perniössä. Jos tapahtumaa ei Perniössä noteerattu, se tuskin on sotaveteraanien vika!
Sotiemme 30-vuotismuistoksi Helsingissä järjestettyyn suurjuhlaan syyskuussa
v. 1975 osallistui n. 22 000 miesveteraania, ja huomatkaa, myös satakunta naisveteraania. Senaatintorin kenttähartaudesta veteraanit marssivat Olympiastadionille. Väkeä oli saapunut paikalle yli 400 linja-autolla!
Tuskin kovin näkymätön tapahtuma sekään! Eli 60-luvulta lähtien maamme sotaveteraanien toiminta on ollut sekä näkyvää että kuuluvaa. Valtiovallan toimesta on luotu monenlaisia tukitoimia, asumispalveluja, sairaanhoitoa ja kuntoutusta. Eri asia on, ovatko sotaveteraanit saaneet muulta kansalta ansaitsemaansa arvostusta.
Sirpa Virtanen
sotaveteraanin tytär
