Perniön yläkoulun ja lukion kohtaloksi pohditaan eri ratkaisuja ja yhtenä ehdotuksena on, että uusi koulu rakennettaisiin alakoulun yhteyteen.
Kasvatus- ja opetusalan tutkijat ja asiantuntijat ovat jo vuosien ajan nostaneet huolensa esille, kuinka suuret päiväkodit ja lapsimäärältään valtavat koulukompleksit heikentävät lastemme ja nuortemme mahdollisuuksia oppia ja onnistua.
Lasten tuen tarve on kasvanut ja Pisa-tuloksemme olleet vuosia jo laskussa. Näistä huolimatta Suomessa luodaan rakenteita, jotka lisäävät lasten tuen tarvetta, heikentävät oppimista ja altistavat häiriökäyttäytymiselle. Maallikkokin ymmärtää isojen oppilasmäärien heikentävän lapsen keskittymistä ja tarkkaavaisuuden ohjaamista. Tällöin lapsi, joka voisi hyvin pärjätä ”perinteisemmässä” kouluympäristössä alkaakin tarvita tukea oppimiseensa.
Viime vuosien rakennusratkaisut pakottavat lapset suoriutumaan ympäristöissä, joita ei ole suunniteltu heidän iän, tarpeiden ja oppimisen edun mukaisesti. Tällaisessa tilanteessa kansallisen aarteemme peruskoulun alkuperäinen ajatus luoda kaikille yhtäläiset mahdollisuudet onnistua murenee. Lapsen oppiminen ja onnistuminen alkaa olla enemmän siitä kiinni, minkälaiset ovat kodin resurssit tukea lasta. Tutkija ja dosentti Aino Saarinen sekä varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kalliala ovat omalta osaltaan tutkineet ja kirjoittaneet aiheesta. Aino Saarisen tutkimustuloksista ilmenee mm. isojen oppilasmäärien heikentävän oppimissuoritusta ja nykyisen koulurakentamisemme olevan osasyynä Pisa-tuloksien laskuun. Marjatta Kalliala toi esiin, miten suuret päiväkodit eivät ole lapsen kehityksen kannalta sopiva paikka kasvaa ja oppia. Varhaiskasvatuksessahan lapsen tulisi saada harjoittaa taitoja , joiden kanssa hän pärjää koulumaailmassa. Helsinkiin rakennettavaa suurta päiväkoti- koulukompleksia Kalliala pitää esimerkkinä lapsivihamielisestä kaupunkisuunnittelusta.
Viimeisimpänä psykologi, emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen nosti isojen oppimisympäristöjen ongelmallisuuden lasten ja nuorten identiteetin kehitykselle. Tuntuu kuitenkin, että näitä asiantuntijoita ei ole kuunneltu, kun kouluratkaisuja Suomessa tehdään.
Miksi olemme huolissamme uuden yläkoulun rakentamisesta alakoulun yhteyteen? Ovathan lapset ihan eri ikäisiä ja eri oppitunneilla. Oppimisympäristö ei rajoitu vain luokkatilaan, vaan käsittää kaiken sen ympäristön, jossa lapsi koulupäivän aikana toimii. Koulujen läheisyys väistämättä lisää (niin lapsille kuin nuorille) kuormittavia tekijöitä, joiden kanssa heidän pitää selvitä siinä samalla kun koko ajan pitäisi oppia uusia asioita. Koulun pihan dynamiikka muuttuu, ihmismäärän kasvaessa tulee osata pärjätä monenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa, jopa sellaisissa, joihin ikä-ja kypsyystaso eivät riitä. Koulujen yhdistäminen nähtäisiin varmasti taloudellisesti tehokkaana. Mutta näkyykö näissä suunnitelmissa missään lapsuuden suojeleminen? Onko yhtäkään tutkimustulosta, jossa todetaan eskarista lukioon- koulukompleksin olevan erityisen hyvä, oppimista edistävä, lapsuutta varjeleva, helposti hallittava ja turvallinen kouluympäristö kaikille ikäluokille? Mikä on päättäjillemme tärkeää: Lasten hyvinvointi ja oppiminen vai toiminnan tehostaminen rahan säästämisen nimissä.
Yhä nuoremmille lapsille valuu tietoa (niin oikeaa kuin virheellistä) nuorten ja aikuisten maailmasta, joka ei heille kuulu. Lasten harrastusten kenttien laidoilla kuulee, kun vanhemmat tuskastuneena keskustelevat, miten heidän ekaluokkalaisensa puhuvat hakaristeistä ja piirtelevät natsimerkkejä. Ovat kuulemma oppineet ylemmän luokan lapsilta. Vapen käyttöä on yläkoulun puolella ollut kovin vaikeaa rajoittaa viime vuosina. Vanhemmat lapset olivat myyneet vapeja alakouluikäisillekin. Eikö rajoittaminen muutu entistä hankalammaksi, kun oppilasmäärät yhdellä piha-alueella kasvavat?
Jos koulut yhdistetään, miten kaupunki lupaa turvata sen, että päihteet tai haitallinen somesisältö eivät ala valua voimakkaasti myös alakouluun? Opettajien työnkuvaan tällaisen toiminnan valvonta ei tulisi kuulua. Palkkaako kaupunki siis “järjestyksenvalvojia” kouluun turvaamaan lasten mahdollisuus oppia ja toimia koulussaan ikätasonsa mukaisesti?
Lapsuus viattomuudessaan on kehityksen kannalta valtavan tärkeä vaihe, jonka ei soisi loppuvan liian aikaisin vain mahdollisen rahan säästämisen nimissä. Nuoruuteen kuuluu kehityspsykologian näkökulmastakin tarve kapinoida ja pyristellä pois lapsuuden viattomuudesta, mikä valitettavasti voi näyttäytyä kiroiluna, päihteiden käyttönä, sopimattomana käyttäytymisenä, digilaitteiden haitallisena käyttämisenä jne. Tämä ei tarkoita, että kaikki nuoret olisivat huono esimerkki lapsille. Mutta soisimme nuorillekin oman paikan ja tilan elää tätä vaihetta ilman painetta olla esimerkkinä pienemmille, kun oman itsensä säätely on kaikkinensa jo työlästä.
Jokainen voi muistella omaa nuoruuttaan ja sen myrskyisyyttä. Kuinka sen kaiken keskellä saa pidettyä kiinni hyvästä itsetunnosta, jos päivittäin saa kuulla olevansa huono esimerkki pienemmille, jotka samassa pihaympäristössä rakennusratkaisujen takia sattuu nyt olemaan? Onko reilua, että joku nuori leimaantuu nuorempien lasten vanhempien silmissä pienessä yhteisössä hankalaksi ja huonosti käyttäytyväksi siksi, että hänet on pakotettu elämään mullistavaa kehitysvaihettaan pienten silmien katsoessa vieressä? Onko nuorella edes mahdollisuuksia luoda itsensä uudelleen siirtyessään alakoulusta yläkouluun, jos hänen koko koulu-ura tapahtuu samassa ympäristössä? Ja muistele itseäsi lapsena? Tuntuiko isommat lapset jännittäviltä, jopa vähän pelottaviltakin? Olisiko mukavaa mennä joka päivä kouluun ajatuksella, että ei vaikka uskalla kulkea jostain tietystä kohdasta pihaa, kun siellä aina on ne reilusti isommat lapset pienen näkökulmasta hurjine puheineen ja erikoisine vaatteineen. Ja vanhemmat: Tuntuuko turvalliselta lähettää pieni koululaisesi aamuisin kävellen tai pyörällä kouluun tietäen, että koulun pihapiiriin tulee nuoria mopoineen, mönkkäreineen ja traktoreineen? Ja kuinka moni kanssavanhempi jo nyt päivittäin käy keskustelua pienten lastensa kanssa, miten kiroilu ei kuulu sopivaan kielenkäyttöön? Kuinka vaikeaa sitä on perustella, jos lapsi saa päivittäin mallia koulun pihalta?
Kirjoitus voi näyttäytyä vain kauhuskenaarioita tarkastelevana, mutta valitettavasti se tuskin on kaukana totuudesta. Pääkaupunkiseudulla vastaavanlainen koulukompleksi on pyytänyt hiljattain apua Helsingin yliopiston kasvatustieteiden maisteritutkinnon opiskelijoilta opiskelurauhan edistämiseen ja häiriökäyttäytymisten vähentämiseen. Salo voisi profiloitua kunnaksi, joka tarjoaa kaupungista pois haluaville perheille rauhallisemman ja maanläheisemmän paikan asua. Vaikeaa on kuitenkin seistä tällaisen mielikuvan takana, jos alamme kunnassamme tarjota vastaavanlaisia kouluratkaisuja kuin pääkaupunkiseudulla. Puhumattakaan siitä, miten kaupungin sisällä ratkaisut ovat erilaisia: Toisessa suunnassa mahdollistetaan kohtuulliset ja pienet kouluympäristöt, kun Perniössä toteutetaan isoja oppimisympäristöjä. Ja voidaanko puhua lapsiystävällisestä kunnasta, jos näin suuria lasten jokapäiväiseen elämään vaikuttavia ratkaisuja tehdään ilman kuntalaiskuulemista ja kysymättä alueen asukkaiden mielipiteitä?
Vaadimme kasvu- ja oppimisrauhan takaavia rakennusratkaisuja tulevan koulun osalta ja yläkoulua ei rakennuteta alakoulun yhteyteen. On aina vaikeampaa isosti muuttaa juuri rakennettuja rakenteita kuin lähtökohtaisesti rakentaa toimivia ratkaisuja. Olemme myös pettyneitä siihen, kuinka kaupunki ei ole mahdollistanut paikallisten asukkaiden tuoda mielipidettään esille asiasta kuntalaiskuulemisen muodossa, vaikka kyse on lapsiin ja nuoriin vaikuttavasta jokapäiväisestä asiasta.
Linnea Arimaa, Juha-Pekka Arimaa, Tanja Packalen, Marianne Mynttinen, Jenni Vainio, Kalle Vainio, Gigi Lenkkeri, Tia Pitkänen, Katihanna Heikkinen, Jari Heikkinen, Johanna Mussaari, Markku Männistö, Jenna Helle, Anne Lyhde-Tallqvist, Heli Knaapi, Terhi Sandholm, Hanna Vilajoki, Emilia Aaltonen, Henni Martikainen, Päivi Ahlroos, Heidi Johansson, Sari Kyllönen, Heli Hintsanen, Sanna Shabani, Liina Lehtinen
