Skip to main content

Tylsät arkimanaukset

Tervepä terve. Toimituksen lounaismankan kielikasetti kelataan alkuun tässä seuraavaksi.
***
Ylen uutisissa puututtiin hiljan lasten ja nuorten kielenkäyttöön, joka kuulemma on rumaa.   Verkkokeskustelussa oltiin sitä mieltä, että vanhemmista puhetapojen ruokkoaminen lähtee.

No, on kielessä rikastamisen varaa ainakin.

Erään viikon mielenkiintoisimmista ihmisistä, noin kymmenvuotiaan pojan, kohtasin  lauantaina elokuvateatterin aulassa. 

Pojan imagonrakennustyö oli hyvässä alussa:  ulkoasun täydensivät aulan hämärässäkin nenällä pysyvät pilottimallin aurinkolasit. Keskustelu pojan ja äidin välillä käsitteli aluksi makeisten valitsemista.
Äiti:
-Valitsehan nyt, tämä tai sitten tuo toinen pussi.
Poika:
-V***u.
Äiti (tiukemmalla äänellä):
-Valitsehan nyt, meille tulee muuten kiire.
Poika:
-V***u (jotain muminaa lisäksi)
Äiti (maanittelevalla äänellä):
-Sulla on nyt nämä vaihtoehdot.
Toiston välttämisen nimissä jätettäköön mainitsematta, millä sanalla pojan seuraava vastaus alkoi.

Tietenkään toisen perheen  asioihin ei saa ottaa kauheasti kantaa, mutta arvaan että jossain muussa porukassa olisi jo kannettu sankari korvasta kadulle.

Mutta eihän kyse ollut muusta kuin pyrkimyksestä olla hauska seuramies, siitä päätellen mitä seuraavaksi tapahtui.
Ohjelmassa nimittäin oli vuoden 1978 lentokonekaappauksesta kertova Kaappari-elokuva.
Leffassa oli hetkensäkin, silloin kun kuvataan miten älyttömästi tai epäloogisesti ihminen voi tiukassa tilanteessa käyttäytyä. Elokuvassa käytettiin hyvällä tahdilla läpi lähes koko kotimaisten voimasanojen skaala.  
Vieressäni istunut tyttö kihersi naurua koko elokuvan ajan, puhuttiin kankaalla miten rumia vaan ja nimenomaan silloin.

Ehkä kyse onkin tästä:  on opittu siihen, että kiroilu on aina hauska vitsi  ja viihdyttävää, vaikka välimerkin korvikkeena se tosiasiassa onkin suunnilleen yhtä miellyttävä asia kuin norovirus.  Vaahtosammuttimen kokoisen kaverin v-sanan hokeminen kuuluu  tähän sarjaan. Suoraan sydämestä tulevalle, harkitusti annostellulle ja taidokkaalle noitumiselle sitä vastoin voi vielä hörähdelläkin. 

Ehkä tusinakiroilukin näin on vain pyrkimystä olla hauska eli yritys miellyttää.   Jos kapinoida oli mieli, niin jotain vähän omaperäisempää voisi siis yrittää.

Kaappari-elokuvasta ei sen enempää kuin että 70-luku on lavastettu taidokkaasti.  Sivuhenkilöiden hölmöydet ovat turhia ja päänäyttelijät tekevät sen, minkä kiirehtivä käsikirjoitus antaa myöten.  
Elokuvan mieluisin hahmo on Aake Kallialan esittämä lentokapteeni, joka  on myös ainoa, josta jää suunnilleen kokonaisen ihmisen kuva. Lopussa,  panttivankitilanteen helpotettua, kapteeni  ottaa puhelun kotiin ja tilaa vaimoltaan illaksi saunan, voileipiä ja oluen, hetken mietittyään kaksi.

Sitä hörähtäessä ei taas naureta viinanhimolle vaan hyväntahtoisesti sille, mitä ihminen tekee sitten kun kaikki on hyvin.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi.

Jaa artikkeli: