Tervepä terve. Toimituksen itäkadun viikkohiekat harjataan tässä seuraavaksi.
***
Mahtaako sitä olla sellaista säveltäjää, joka ei olisi joskus saanut ajatusta uuteen teokseen luonnosta. Asia tuntuu toistuvan musiikki-ihmisten kanssa jutellessa.
Viime viikko vei toimituksen itäkolkasta Särkisaloon ja muusikko Jukka Linkolan luo. Juttu on lehdessä peremmällä, ja kyllä vaan: kotisaaren näkymät ja kuulokuvat olivat laittaneet tässäkin tapauksessa uutta oraalle.
Tästä jäi ajatuksenpoikanen mieleen kirmaamaan. Joskushan sitä vieläkin löytää paikkoja ja hetkiä, jolloin ei metsässä liikahda lehtikään, kuten vanhassa iskelmässä lauletaan. Hälyyn ja meluun tottunut on saariston myöhäisillassa joskus ihmeissään, kun mistään ei kuulu edes pakollista kaukaista koiran haukuntaa saati turhan rälläämisen ääniä.
Mutta miten mahtaa olla: kuuleeko osaavampi täydessä hiljaisuudessakin musiikkia tai sen aineksia, vaikka amatöörillä kuuluisi korvissa vain verenpaineen suhina?
No, alkuun pääsee helpommalla urbaanimmissa oloissa.
Selitän. Tässä päivänä eräänä juoksi kaupunkialueella auton eteen fasaani. Asialla oli onnellinen loppu: ehdin jarruttaa ja kukkopolo pääsi tien yli hengissä, vaikka täysistä sielunvoimista ei voi olla varma. Joskus on käynyt eläinystävänkin mielessä, että älyn soihtu näillä ei tunnu aina olevan kirkkaimmillaan, siksi tolkuttomalta tärkeilevän patsastelun ja säntäilyn yhdistelmä vaikuttaa.
Fasaanin ääni on vastaavasti sitäkin kuuluvampi; töräytykseen herää tiemmä huonokuuloisempikin.
Mutta siis jarruttaa piti ja suoda näin lintuparalle turvallinen tienylitys. Ja eipä aikaa, kun takana jo joku heikkohermoinen soitti torvea ja ilmeisesti toivoi, että olisin ajanut elikon paistiksi. Ja siinä sitä oli jo, jarrujen kirskuntaa ja raspikurkkuinen lintu ja sähkötorven huutoa. Tästä se sitten juontaa, jos lähiaikoina julkaisen sävelteokseni ”puhallinkonsertto fasaanikukolle ja rumalle Volvolle”.
Ja onhan noita ääniä, kun miettii. Kevättuulen lennättämän katupölyn hienonhieno kihahtelu on tätä aikaa ja tuulipuvun kahina jo kansallisperinnettä. Samettikangas sihahtelee pehmeämmin. Peltokangas rutisee ja kuiva mäntykangas rasahtelee pehmoisesti. Pohjalaissyntyinen Samuli Putro kirjoitti yhteen lauluunsa pellolla natisevasta haipakasta.
Lopulta selvisi, että kyseessä on yhdenlainen tuuli, ja tästä tullee sekin, että mennään aika haipakkaa. Isohampaisten vesipetojen pinkasta ei siis ollut kyse.
***
Jo vain riittää puhetta valtiontaloudesta. On juteltu esimerkiksi herkkuverosta; verottaako sokeria ja kovia rasvoja ja suoloja vähän entistä kovemmin ja hintalappuihin nousu siirtyisi vaivihkaa.
Mene ja tiedä, kun muistaa, missä tuotteissa sokeri ja rasvatkin yhdistyvät: esimerkiksi kekseissä ja pipareissa.
Useimmissa lapsiperheissähän siinä ei ole mitään uutta, että juuri keksipurkkia verotetaan kovalla kädellä ja mukamas salaa.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
