Tervepä terve. Toimituksen itävalimon viikkoteelmät viimeistellään tässä seuraavaksi.
***
Alkaa olla vähän aikaa siihen, kun saa monessa torpassa naksauttaa kahvinkeittimen päälle. Kohta on lakkiais- ja valmistujaispäivä ja kuppi kuumaa kuuluu asiaan.
Mieluiten nämä kahvit juodaan perinteen mukaan 20 astetta liian lämpimässä olohuoneessa, pienestä ja oikein hankalakorvaisesta kupista ja täydet pisteet saa, jos kengät on pitänyt jättää eteiseen ja servietti on sitä lajia, joka ei pyyhi sormista pasteijan rasvaa. Bonuspisteet saa, jos yksikään onnittelujen yhteydessä kerrotuista kaskuista ei ole uusi.
Sitten asiaan. Onnittelunsa ovat kaikki ansainneet, tulipa kouraan lukion päästötodistus tai todistus ammattiosaamisesta ja vaikka sukulaissetä puhuisi onnitellessaan älyttömiä.
Ei sillä, että kaikki koulussa olisi auvoa. Viimeksi on huolestuttu ammattiopetuksesta Hesarin jutussa, jossa entinen opettaja, nykyinen tutkija, seurasi opetusta.
Jutun ydinhuoli mahtuu lyhyeen: opiskelijoilta ei vaadita riittävästi tai edes paljoa eikä yleissivistämisellä nähdä arvoa. Hyvä autonasentaja voi valmistua, mutta paljon työpäivien jälkeen tarvittavaa tietoa ja taitoa jää paitsi.
Jutun lukemisen jälkeen mielessä kävi, että entä jos sivistymishalut ja -keinot kulkevat sykleissä siinä kuin hiusmuoti, etunimet ja ruokatrenditkin.
Tehän tiedätte: uudet tulemiset ovat kokeneet niin takatukat, Keijo-nimiset vauvat kuin kiinankaalikin.
Jostain muistilokeroista ilmestyi käsite ”lukeva työläinen” ja sitä seurasi mielikuva vuosikymmenien takaisesta tehdastyöläisestä, joka pitkien päivien ohella jaksaa polkaista kerran viikossa työväenopiston kurssille tai tilaa kirjakerhosta luettavaa ihan uteliaisuuttaan.Kirjakin on aiheesta tehty.
Asiaan liittyy se, että toistasataa vuotta sitten maahan alettiin perustaa kansalais- ja työväenopistoja. Kansalaisopistot.fi -sivu mainitsee tavoitteena olleen ”tieteelliseen tietoon perustuvalla opetuksella nostaa ihmisten sivistystaso sellaiseksi, että työväenluokka kykenisi omin avuin osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja parantamaan olojaan”.
Näinkö tässä tällä menolla on edessä paluu yli sadan vuoden takaiseen, mene ja tiedä.
Tokihan tässä jo ehti optimisti toivoa, että kaikesta luokka-ajattelusta olisi päästy. Sukunimien kirjo se taitaa vaan postilaatikoissa laveta, mutta tosielämässä ollaan kuitenkin yksiä turakaisia kaikki.
***
Paikallisesti näkyvät puhuttavan uuden yläkoulun ja lukion vaihtoehdot; rakentaako vähän uutta koulua vanhan pariksi ja purkaa pois kelvotonta vaiko rakentaa kokonaan uutta uuden alakoulun pariksi. Järkiperusteita ei kukaan kaipaa kuulevansa, sillä ne ovat jokaisella omansa. Tavoitteita puolesta ja vastaan sitä kuulee oikeinkin mielellään.
Omiin kouluaikoihin vetoaminen on konstina huono, mutta helppo. Mielessä kävivät esimerkiksi omat lukioajat joskus vähän liitukauden jälkeen. Sikäli, kun muistan, oli lukiolaisen vinkkelistä aivan yhdentekevää, onko koulun naapurina alakoulu, kirkkomaa vai harmonikkatehdas.
Alakoulu taas alkoi samassa talossa, minkä yhdessä kulmassa toimi silloinen erityisperuskoulu ja minkä yhtä osaa miehittivät yläkoululaiset. Kolmosluokalle pääsi sitten jo oikeaan alakoulurakennukseen.
Jos ei iso koulu automaattisesti pilaa lapsia sen enempää kuin pienikään niin ei sitä tehnyt kai sekään, että toisen luokan tunneille pääsyä odotettiin samassa aulassa puutyöluokkaan jonottavien melskaavien teinien kanssa.
Luoja tietää, mikä sen aulankin nimi nykyään olisi. Jos luokka-ajattelusta jossain on päästy, niin koulumaailmassa. Lukioista luokat hävisivät jo 1990-luvulla ja pohjapiirroksista ja esityslistoilta sen jälkeen: tänä päivänä valttia on puhua muuntojoustavista oppimisympäristöistä ja ties mitä. Jargon on kuin rotta: se tekee pesää sinne, mistä sitä ei päättäväisesti torjuta ja nakertaa kohta kaiken pilalle.
Hesarin ammattikoulujutun mukaan erässä oppilaitoksessa alettiin puhua lukujärjestysten sijaan ”aikastruktuureista, joissa on tarttumapintoja. ”
Ei tässä toimittajakaan kuole nälkään vaan nauruun.
***
Sitten maakunnallista. Pohjoismaiden pääministerit ovat kokoustaneet ensin yhdessä sairaalassa Paimiossa ja jatkaneet paksujen kiviseinien sisällä Turussa. Hyvä, jos joku parantui. Eikä sekään nyt ihan vierasta ole politiikkapiireissä, että joskus linna kutsuu.
Kuulemma myös pääministeri Orpo ja Saksan liittokansleri Merz ovat tavanneet toisensa eilisaamuna.
Tietysti onkin niin, että jos toisen etunimi on Friedrich, siinä on varsinaissuomalaiselle tavaamista.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
