Markus ja Sirpa Routasalo ja Miika Rosendahl kertoivat Perniön pappilassa vietetystä perhe-elämästä.
Makustelkaapa sanaa pappila. Tuleeko ensiksi mieleen jonnekin 1800-luvulle sijoittuva kirja, maalaiskylä, jossa pappilaan mennään vähintään arastellen ellei ihan hattu kourassa – ja jossa kirkkoherrakin on peräti jyhkeän etäinen hahmo.
Ehkä niinkin on ollut, mutta tosielämä on ihmeellisempää. Perniön Pyhän Laurin kirkon kupeella komeilee kaksi pappilaa, joissa on asuttu ja eletty aikansa lapsiperhearkea. Eikä turhaan aina jäykistelty, jos viime viikolla valkoisen pappilan salissa kuultuja muistoja on uskominen. Ja miksei olisi.
Yhdet tarinat kertoi Kirsti Leikkonen, omaa sukua Vartio. Hänen perheensä asui punaisessa pappilassa ja muistot sijoittuvat 1950-luvulle.
–Meidän äiti oli yksi niitä harvoja, jotka leipoivat kylässä ruisleipää. Ja miten se tuoksu levisi, Leikkonen mehusteli.
Viimeistään tuoksu sai oven käymään. Ensimmäiseksi paikalle hiippaili lämpimäisen toivossa rovasti Atte Vehanen ja kohta muitakin kylällä tunnettuja herroja.
Omanlaisensa historian havina liittyy pappilassa asuneeseen Routasalon perheeseen. Mäkipappilasta Routasalojen tie toi kirkon kupeelle vuonna 1976. Isä Esko Routasalo oli kirkkoherra ja jäi eläkkeelle vuonna 1995. Tämän koommin alakerrassa ei ole asuttu.
Poika Miika Rosendahlin mieleen on jäänyt se, miten pappilassa ”ravasi väkeä, jota ei ollut koskaan nähnyt”.
Äiti Sirpa Routasalo toteaa, että hänen osakseen jäi kotiäitinä ja pappilan emäntänä oleminen hyvin luontevasti.
–Jos seurakuntaan tuli bussillinen vieraita, pappilaanhan he tulivat ja sitten kestittiin, muisteli Miika Rosendahl.
Koko juttu 28.3. lehdessä.
