Heipähän hei.
Toimituksen lounatuulen laulu soi heljyen jälleen. Aloitetaanpa sitten säkeistöstä yksi.
***
Ja otetaan heti kärkeen se iloisempi aihe. Iltapäivälehdestä otti silmääni vääntö siitä, onko ollenkaan passeli juttu, jos tuhkatusta vainajasta puristetaankin timantti.
No, kirkko pistää vastaan omasta vinkkelistään: timanttien tekoa ei kielletä, mutta hautaustoimilakia pitäisi noudattaa, ja laki taas kieltää tuhkan luovuttamisen jos sitä ei haudata tai sirotella yhteen paikkaan.
Mene, tiedä. Jonkun mielestä tuo voisi näyttää ihan vaan huolelta siitä, että hautuumaille ei jatkossa enää olisi tulijoita. Toisaalta on outoa, että siitä pitää huolta kantaa: olisin olettanut että asiakkaita ennemminkin timanttipuristamon suuntaan ei oikein käy. Jotenkin kun en vielä ole oikein vakuuttunut siitä, onko timantin teettäminen itsestä tai omaisesta ihan hienostunutta. Itsestään timantin teettämisen vielä voi hyväksyä jotenkin: se on sitten jo niin reippaan leuhkaa että melkein pitää antaa pisteet. Vähän kuin teettäisi itsestään patsaan vastaisen varalle.
Mutta entä sitten ajatus teettää timantti vuorten taa poistuneesta läheisestä. Siinä on jotain ylimieliseltä haiskahtavaa, tuntu siitä että yritetään jallittaa itse kuolemaakin ja jättää ammoin tallustaneesta ihmisestä jäljelle niin paljon kuin mahdollista eikä päästää irti ollenkaan.
Toinen ja kolmas juttu on se, että on aika makaaberi ajatus tuhkatimantista kirjahyllyn kulmalla: ensin siinä hyllyssä on perinteen mukaan pitkä rivi ylioppilas- ja hääkuvia ja seitsemäntenä pikku rasiassa Väinö-setä.
***
No, tästä tulee aika herkästi mieleen ihan toisenlaiset kivet ja niistä jatulintarhat.
Jatulintarhahan on kivistä tehty eräänlainen labyrintti. Suomen jatulintarhoista useimmat ovat juuri saaristossa ja rannikolla. Tarhojen tarkkaa käyttötarkoitusta ei tiedetä, yksi epäilys on että ne olisivat liittyneet johonkin rituaaliin.
Vanhimmat ovat keskiajalta, ja pian niitä on kai uusiakin. Maskun kunta haastaa rakentamaan omat jatulintarhansa vuonna 2011, kun Turku on Euroopan kulttuuripääkaupunki. Hankkeen koordinaattorin mukaan aikeena on haastaa mukaan esimerkiksi kunnat, kylät, koulut, päiväkodit ja muut yhteisöt. Samalla levitetään tietoa tarhoista ja järjestetään ideakilpailu uusista käyttötavoista.
Eihän tämä soraäänittä käy. Paimiossa ansiokkaasti muun muassa kaava-asioista meteliä pitänyt arkkitehti Viri Teppo-Pärnä on lehdissä todennut, että hanke luo ”tekohistoriaa” paikoille, jonne se ei kuuluisi. Hän on saanut ymmärtäjiäkin. Yhtenä pelkona on ollut, että oikeiden muinaiskohteiden ja uudisrakennelmien erot hämärtyvät ja kohta on väärennöstä joka paikka täynnä.
Mene, tiedä. Totta se on, että eivät nämä sisämaahan kuulu, mutta noin muuten. Paljon kaikenlaista muuta vanhan tapaista esimerkiksi juuri koululaisilla teetetään itse ja ihan oppimisen nimissä.
Jotenkin tässä on sellainen tuntu, että suurin piirtein koululaisten puuhaksi tämä tarhojen rakennus jääkin vuonna 2011, ja varmasti vielä tällä Turun tienoon rantakaistaleella.
Jos nyt pidetään huoli siitä, että uudistarhat merkitään erotukseksi vanhemmista, niin mahtaneeko olla tolkkua kantaa paljoa enempää huolta siitä, että lapset kantavat kiviä labyrinteiksi koulun lähimetsikköön.
***
Entä sitten nämä urheilukisat. Yleisurheilun mm-pytyistö kilpaillaan Saksan suunnilla.
Suomen toivona kuulemma ovat erilaisten keppien kanssa sohlaajat, keihäänheittäjät tai seiväshyppääjät. Jossain lehdessä sitä sitten jo ihmeteltiinkin, miksi etenkin heittolajeissa menestystä tuntuu olleen ihan hyvin.
Vaan ihmekös tuo. Yhtä heittelyähän tämä elo alusta lähtien on, alusta lähtien. Vanhemmat saavat jo varhain tottua heittämään nuoria rientoihin kylille. Siellä heitetään vapaalle. Moni kuluttaa puolestaan vanhemmalla iällään vapaa-aikansa lestin heittoon, joka taas vapauttaa heittämään huulta. Moni heittää pois myös turhan sovinnaisuuden ja samalla vaatteet. Tarpeeksi monta heittäytymistä taas johtaa siihen, että moni heittää ennen aikojaan myös lusikan nurkkaan ja saa näin heittää pitkäkseen ihan pysyvästi.
Tämän perusteella analogia on ihan selvä. Jos nykyinen tyyli työelämässä kaikkine pätkähommineen ja paikasta toiseen siirtoineen jatkuu, Suomella on ihan selvää menestymisen paikkaa tulevaisuuden koripallokentillä.
Niillä on eduksi, jos on hyvä pompottelemaan.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
