Hei kaikki. Tämä teksti käsittelee anteeksipyyntöä siitä kulmasta, josta minä sen olen jo pitkään nähnyt. Itse suosin pitkiä ja monisanaisia anteeksipyyntöjä ja toivonkin saavani muutkin suosimaan niitä.
Nykyään on hyvin yleistä, että sivistyneiden perheiden lapsille opetetaan pienestä pitäen, että aina pitää pyytää anteeksi tehtyään jotain pahaa ja että aina pitää antaa anteeksi niille, jotka sitä pyytävät. Aina kun minä tappelin pienenä veljeni kanssa, mikä oli hyvin harvinaista, vanhempamme pistivät meidät nurkkiin häpeämään, kunnes anteeksipyynnöt oli vaihdettu.
Aikuisille tuntuu olevan tärkeintä, että lapsi pyytää anteeksi, ja että näennäinen sopu tulee solmittua.
Tällainen anteeksipyyntö saattaa rauhoittaa tilanteen joksikin aikaa, koska väärintekijästä tuntuu pahalta joutua myöntämään olleensa väärässä. Eikö se siis kuitenkin ole pohjimmiltaan hyvä juttu? Ei. Ensinnäkin väärintekijä oppii, että voi tehdä häpeilemättä mitä vaan ja kuitata asian jälkikäteen anteeksipyynnöllä. Toisekseen ei ole reilua pakottaa toista osapuolta hyväksymään anteeksipyyntöä.
Tilanne lienee kaikkein pahimmillaan koulussa ja etenkin ala-asteella. Nykyaikaisessa koulusysteemissä, jossa kerätään suuria joukkoja toisiinsa nähden monilla tavoin hyvin erilaisia lapsia samaan laitokseen, jossa heidän täydellinen valvomisensa ja kontrolloimisensa on lähes mahdotonta, kiusaamistilanteet ovat väistämättömiä. Minäkin olin ala-asteella kiusattu. Se ei ollut kovin vakavaa, mutta olin silloin vielä melko herkkä lapsi ja otin asian raskaasti. Kerroin ensimmäistä kertaa asiasta opettajalle ensimmäisen luokan loppupuolella, jolloin opettaja käski pääasiallisia kiusaajia pyytämään käytöstään anteeksi.
Minut oltiin opetettu antamaan anteeksi sitä pyytäville, eikä kieltävä vastaus olisi varmaan kelvannut muutenkaan, joten asia oli sillä selvä. Kiusaaminen jatkui entiseen tapaansa ja sama kaava toistui pariin kertaan, kunnes erään kerran opettajani tiuskaisi minulle, että minun pitäisi koittaa itse käskeä heitä lopettamaan. En koskaan vaivautunut ilmoittamaan kiusaajilleni, etten jostain kumman syystä pidä siitä, että minua hakataan ja tönitään huvin vuoksi, enkä sen puoleen enää jatkossa valittanut opettajillekaan, koska jollain tasolla tunsin sen olevan väärin sekä hyödytöntä.
Sen sijaan monisanaisessa anteeksipyynnössä pahantekijä joutuu miettimään oikeasti tekojaan. Monisanainen anteeksipyyntö haastaa anteeksipyytäjän kysymään itseltään: ”Oliko toimintani moraalisesti oikein?”
Monisanainen anteeksipyyntö on myös tietyllä tavalla helpompi an
teeksipyytäjälle. Tietysti on vaikeaa miettiä kriittisesti omaa toimintaansa, mutta mikäli vielä pohdinnan jälkeenkään ei usko tehneensä mitään väärin, voi vilpittömästi sanoa vaan olevansa pahoillaan siitä, että toiselle tuli paha mieli.
Tietysti on olemassa niitäkin ihmisiä, jotka eivät oikeasti tunne huonoa omaatuntoa toisten vahingoittamisesta, mutta maailmaahan ei saa koskaan täydelliseksi, eihän? Lisäksi juuri tämän takia on tärkeää, ettei huonon käytöksen uhrin ole pakko antaa anteeksi ainakaan toistuvan huonon käytöksen jälkeen.
Lisäksi loppuun haluaisin vielä huomauttaa sellaisesta turhasta faktasta, että ”anteeksi” on loppujen lopuksi pyyntö. On epäreilua tehdä toiselle pahaa ja sen jälkeen pyytää vielä anteeksiantoa. Sen sijaan ”olen pahoillani” vain ilmaisee katumusta. Käytännössähän sillä ei ole mitään väliä, mutta silti suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Maailma, jossa ”anteeksi” kuittaa pahat teot, on kiusaajien ja pahan olon maailma. Mielestäni kaikkien pitäisi opetella tutkailemaan omia tekojaan kriittisessä valossa ja kertomaan, mistä oikeastaan on pahoillaan.
Mielestäni myöskään kenenkään ei todellakaan pitäisi olla pakko ”antaa anteeksi”. Kun joku pakottaa siihen, se on valehtelua, eikä se hyödytä ketään.
Mikael Lindholm
Perniön yhteiskoulu
