Viikko sitten Perniön keskustassa satoi kaatamalla. Niin kovaa, että minä ja kaksi muuta ihmistä jäimme linja-autoasemalle suojaan odottamaan sen laantumista. Tilanne alkoi kuten jokainen tilanne suomalaisella bussipysäkillä. Turvavälein, katse tiukasti maassa ja hiirenhiljaa.
Sitten vanhempi mies aloitti keskustelun. Puhuimme sateista, menneistä vuosista ja ilmastonmuutoksesta.
Sade hieman laantui, hän nappasi sateenvarjonsa ja lähti harppomaan kohti autoaan.
Minä ja nuorimies jäimme pysäkille kahden.
Tällä kertaa minä aloitin keskustelun.
Puhuimme siitä, minkälaista on olla nuori Perniössä, miltä kesä näyttää ja miltä tulevaisuus tuntuu.
Sitten hän nosti pyöränsä ja lähti polkemaan pois.
Koko edellä kuvattu kohtaus jäi mieleeni hyväksi esimerkiksi siitä, minkälaista Perniössä on ollut viettää aikaa näiden tähänastisten kesätyöviikkojeni aikana.
Yhteisöllisyys näkyy tavallisissa arjen hetkissä vahvasti. Kenelle tahansa voi puhua ja täällä ollaan nuoresta asti kohteliaita. Toisia ihmisiä arvostetaan.
Oli selvää, että tänä vuonna halusin viettää juhannuksen täällä. Se jäi mieleeni paitsi elämäni parhaana juhannuksena, myös toisena malliesimerkkinä siitä miten eteläisessä Salossa kohdellaan muita ihmisiä.
Juhannus alkoi esimerkillä siitä, kuinka täällä myös asiakaspalvelu toimii täysin eri sfääreissä kuin suuremmissa kaupungeissa.
Tallustelimme määrätietoisesti ystäväni kanssa Perniön kebabin ovista sisään kaksikymmentä yli kuusi. Ruokalistaruudut olivat pimeänä ja hämmentynyt mies katsoi meitä tiskin läheiseltä pöydältä.
Tajusimme vasta siinä hetkessä, että olisi kannattanut tarkistaa juhannuksen vaikutukset aukioloaikoihin.
–Ollaan kyllä menty kiinni, mutta olisitteko halunneet pizzaa? mies kysyi meiltä hymyillen.
Vastasimme myöntävästi ja anteeksi pyydelleen, sillä vatsat olivat kurnineet ajomatkan aikana lukuisia kertoja.
Hän teki meille pizzat ja toivotti hyvät juhannukset, vaikka hän olisi ihan yhtä hyvin voinut käskeä meidät ulos samaa reittiä kuin mistä hetki sitten rynnistimme sisään.
Pizzat saatuamme ajoimme muutaman pysähdyksen taktiikalla Teijon kautta Särkisaloon.
Nixorin terassi oli täynnä ihmisiä, suomihittejä ja kesämekkoja. Täydellinen juhannustunnelma siis.
Näimme jo ennestään tuttuja ihmisiä, mutta myös niin paljon uusia tuttuja, että nimimuisti ja kahden käden sormet eivät riitä laskemaan ja muistamaan. Osa kertoi asuvansa eteläisessä Salossa, osa on kesän käymässä ja osa oli tullut kauempaa jonkun perhetutun mökille.
Tanssimme yhdessä tunteja. Emme kaikki omissa porukoissamme samalla tanssilattialla, vaan ihan oikeasti yhdessä.
Pidimme käsistä kiinni, keksimme yhteisiä tanssiliikkeitä, halasimme, kehuimme ja lohdutimme toisiamme. Kerroimme myös salaisuuksia, joista kukaan ei välttämättä enää muista yksityiskohtia.
Tämä kaikki voisi tietysti tapahtua ihan missä tahansa, mutta juhannusyö, saaristo ja sydämessä saakka tuntuva kotoisa tunne tekivät illasta maagisen.
Tuntui hyvältä tuntea itsensä tervetulleeksi ja osaksi hehkuttamaani yhteisöä.
Perniöläinen asiakaspalvelualttius ja ihmisten kohtaaminen näyttäytyivät taas kello kahden jälkeen juhannusaaton ja -päivän välisenä yönä.
Olimme kävelemässä Niksaaresta yön pikkutunneilla kohti mökkiä, kun päätimme yrittää tavoittaa taksia. Matkaa oli kuitenkin apostolin kyydillä taittaen jäljellä melkein puolitoista tuntia.
Särkisen taksifirmasta vastattiin nopeasti, mutta tiedettiin, että takseja ei ole vapaana ainakaan tuntiin.
Sen sijaan, että olisimme lopettaneet puhelun siihen, vaihdoimme kesä- ja juhannuskuulumisia. En tuntenut kyseistä kuskia, mutta siltä se oli vieressä kävelevän ystäväni mielestä kuulostanut.
Jatkoimme kävellen perille saakka läpi maiseman, joka näytti pimeydessäkin kauniilta. Matkamme taittui onnellisina ja väsyneinä, sillä kumpikaan meistä ei ollut hetkeen kokenut tuollaista iltaa.
Eteläisessä Salossa osataan olla ihmisten kanssa. Siksi tänne on ollut niin helppo sopeutua.
Liinu Nieminen
