Kun Suomessa kirotaan, viittaavat kirosanat yleensä joko pyhiin henkiin, pyhiin olentoihin taikka sitten vähemmän pyhiin ruumiinosiin. Kirosanat, joita varsinkin nuoret suuresti suosivat, ovat ns. v-sanat.
Näitä sanoja on useampia, perusvartalosta taivutettuja, eri tapauksiin soveltuvia verbi- ja substantiivimuotoja. Minua on kovasti mietityttänyt, mistä moiset sanat oikeastaan juontavat juurensa. Ruumiinosastako ne lähtevätkö vaiko kenties pyhimyksestä?
Lucaniassa Italiassa noin vuonna 300—tarkka aika ei ole tiedossa—poikaa iältään joko 7 tai 12 vuotias—epävarmuus tässäkin johtuu ajanmäärittämisen epätarkkuudesta—sekä hänen opettajaansa Modestusta ja hoitajaansa Crescentiaa syytettiin siitä, että he kieltäytyivät luopumasta kristinuskosta. Heidät todettiin syyllisiksi, tuomittiin ja teloitettiin kidutettamalla kuoliaaksi.
Kun sitten kristinusko tuli valtaan, nämä kaikki julistettiin marttyyreiksi ja pyhimyksiksi ja he saivat nimeensä liitteen Pyhä. Näin siis poika, St. Vitus tuli pyhimykseksi, parantajapyhimykseksi eri tauteja vastaan, erikoisesti tanssitaudiksi kutsuttua hermostollista häiriötä (Chorea) vastaan. Tälle häiriölle on tämän pyhimyksen mukaan annettu myös kansanomaisempi nimi, St. Vituksen tanssi. Tämä pyhimyskö on v-sanojen alkuperä?
Vai olisiko peräti niin, että jotkin v-sanat tulevat latinankielessä suoraan, ilman viittauksia ruumiinosiin tai henkiolentoihin? Nimittäin latinankielisellä verbillä vituperare, ainakin englanninkieleen lainattuna (vituperate), on täsmälleen sama merkitys kuin eräällä suomenkielisellä v-sanalla. Sanan partisiipin perfekti puolestaan on vituperatus, ja siitä syntyy suomenkielinen substantiivi vain poistamalla sanan keskiosa pera.
Voisikohan kirosanan verbimuodosta tulla peräti painokelpoinen, jos se muunneltaisiin suomenkieleen muotoon vituperoida? Miltähän kuulostaisi tämä?: ”Voi Pyhä Vitus! Että minua sitten vituperoittaa tuo naapuri, joka joka aamu käy autotallissani sontimassa ja sen lisäksi vielä tulee ja roiskauttaa ulko-oveeni haisevan läiskän! Suoranaista vituperoilua!”
Ei käy, sana on liian monimutkainen. Mutta sen voisi vielä hieman lyhentää. Silloin se kuulostaisi vielä suomalaisemmalta: Tuperoida. ”Älä minulle tuperoile!” Tupero sopisi mainiosti tuperomaiseksi nimittelyksikin.
Ecco gloria! Tästähän tuli täysin painokelpoista. Tarpeen vaatiessa käytänkin vastaisuudessa vain näitä remontoituja v-sanoja.
Eino Kytö
