Tervepä terve. Toimituksen itätyömaan viikkopyykki pestään tässä seuraavaksi.
***
Parin viikon ajan on yritetty Suomussalmella pelastaa, mitä pelastettavissa on. Siellä metsäkone teki selvää suuresta määrästä uhanalaisia jokihelmisimpukoita eli raakkuja.
Viime päivät on siivottu jälkiä, palloteltu vastuuta ja laskettu, kuka maksaa ja kenelle ja miten paljon.
Tapaus naurattaisi jos ei se itkettäisi. Asiaa on puitu tällä palstalla ennenkin. Metsäalan vaikutukset luontoon ovat tiedossa, vaikka alan leipälaji taitaa olla viherpesu.
Stora Enson toimitusjohtaja ehti kommentoida, että yhtiön uskottavuus on saanut kolhun. Mene ja tiedä mikä sai.
Keskustelupalstoilla ovat suupielet vaahdossa kuin Lievestuoreenjärvi aikoinaan. Eihän tässä nimittäin uuden äärellä olla. Muistamattomille kerrottakoon, että vesiluontoa pilattiin metsäteollisuuden voimin jo vuosikymmeniä sitten. Sellutehtailla ehdittiin liata monta järveä ja kuuluisin oli Lievestuoreella. Sittemmin menetelmien muuttuminen toi tullessaan elohopeaongelman ja silmättömät silakat ja lopulta tekniikka saatiin siihen hanttiin, että päästöt todella alkoivat vähetä.
Ajat olivat toiset myös täkäläisittäin: vielä 30 vuotta sitten Kiskonjoessa eli raakkuja, mutta muistan käyneeni kymmenkunta vuotta sitten keikalla, jolla simpukoita laskettiin ja muita kuin raakkuja löydettiin. Sittemmin joesta on tarkoituksella särjetty aika monta kulkuestettä, joten lohikaloilla on baana auki. Niiden mukana kulkevat raakkujen toukat. Ilman kalaa ei ole simpukkaakaan, mutta kalojen paluu ei palauta simpukoita.
Kalaravintolan opit eivät päde luonnossa.
***
Simpukka-asiaan liittyen jostain maakuopasta on huudeltu, että eikö se riitä tämän uutisointi ja jotain siitä, miten Suomi elää metsästä. Ei riitä ja niin tai näin, mutta on sitä Suomi-neitoa kankeammillekin elämäntaparemontteja tehty. Jos itse oivaltaa, mitä voi syödä, ei tarvitse mennä laihdutusleikkaukseen.
Ajatuksena toistaiseksi paras on se, että pelkkiä kuutioita haluttaessa pitää aloittaa puunviljely ja jättää metsät rauhaan ja samalla rauhoittuvat puronvarretkin.
Suojelurahaa tarvitaan tietysti lisää, mutta eikö sitä joskus puhuttukin metsämafiasta.
Toisaalta historialla on tapana toistaa itseään ja uusintakierrosta voi yrittää vähän ennakoidakin.
Siispä kirjahyllylle. Kelpuutan mielellään kirjoista puhuttaessa mukaan ainakin yhden sarjakuvan.
Tällä palstalla on ennenkin viitattu Tarmo Koiviston piirtämään Mämmilä-sarjakuvaan, joka on pistämättömän tarkka läpileikkaus hämäläisen kirkonkylän elämästä. Mämmilässä elää esimerkiksi työläisperhe jälkikasvuineen, veteraanit, pienviljelijät, yrittäjät ja toki myös kylän isoina poikina itseään pitävät pikkuliikemies sekä kunnan- ja pankinjohtaja. Kulttuuriympäristöä ja luontoakin pilataan: vanhoja puutaloja uhkaa purku ja ohitustie kaivetaan harjun halki. Sarjassa yhdistyvät koominen ja haikea ja monesti isottelusta revitään huumoria.
Eräässä jaksossa paikallinen liikemies kehittelee sattumien seurauksena ajatuksen katajanjalostuksesta ja huomaa, että sitä kasvaa Mämmilässä Pässimäki-nimisellä rinteellä.
Seuraavaksi syntyy kunnanjohtajan myötävaikutuksella ajatus kunnallisesta laskettelumäestä. Se on määrä raivata talkoilla ja liikemiehen firma kustantaa kaadettavien katajien poiskuljetuksen, omistamansa katajasorvaamon pihalle tietysti. Seuraavaksi kunnan rakennusmestari laatii suunnitelmat, joiden mukaan mäki raivataan kunnan omistamalle rinteen osalle, jossa katajaa ei kasva. Työmaalle saapuessaan hän näkee sahojen heiluvan väärässä paikassa: katajaa kaatuu minkä ehtii. Rakennusmestari yrittää keskeyttää töitä, mutta liikemies tuumii, että suunnitelmilla on ohjeellista arvoa jos sitäkään. Sitä ennen ovat paikalliset nuoret luonnonystävät yrittäneet estää tapahtumaa, mutta laihoin tuloksin.
Lopullinen käry käy, kun selviää, että suunnitelmista poikkeaminen on vienyt katajankaatajat myös yksityisen maanomistajan puolelle, ja tällä onkin menettämilleen katajille valmiina melkoinen hintalappu. Kunnanjohtaja toteaa, että vastuu onkin itse asiassa alemman viranhaltijan, olipa tämä yrittänyt keskeyttää tuhoa tai ei. Varmemmaksi vakuudeksi kunnanjohtaja ajaa korvausvaatimuksen puolivahingossa silpuksi. Rakennusmestari tulee savustetuksi kunnasta ulos ja nilviäiskaksikko jatkaa juonimistaan.
Tuntuuhan se metkalta, että elämä kulkee kuin satiirisessa sarjakuvassa 1980-luvulla. Taidan lukea vielä muutaman sivun, niin tiedän, mitä odottaa ensi kuussa.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
