Lehdissä, radiossa ja televisiossa ovat viime päivinä olleet puheenaiheena arvot, niin myös kunniamurhat, itsemurhat ja muutkin murhat. Arvoista on siis syytäkin puhua, vaikka sen olemusta ei tunnetakaan. Tulos olisi kyllä parempi, jos ymmärrettäisiin.
Arvot, kunnia ja häpeä ovat ihmisen käyttäytymistä ohjaavista käsitteistä tärkeimmät, ja ne ovat kaikki yhteydessä toisiinsa. Mutta niiden tärkeydestä huolimatta maailma ei ymmärrä niiden todellista olemusta, ja siksi ne jopa sotketaan toisiinsa.
Olipa televisiossa äskettäin surullinen arvokeskustelukin, jossa peräti laadittiin Kymmenen uutta käskyä. Jos joku nykymaailman viisaista on nähnyt, mistä ne syntyvät, ei hänen äänensä ole julkisessa tiedonvälityksessä päässyt kuuluviin. Kaukana menneessä maailmassa näiden käsitteiden synty on kyllä nähty, mutta nämä näkymät on historian kuluessa vaiettu kuoliaaksi.
Arvot ja kunnia ovat ihmismielelle arka asia. Niin kuin ruumis tarvitsee lämmön ja ravinnon, tarvitsee henki arvokokemuksen ja kunnioituksen.
Suurin syy maailmassa tapahtuvaan pahuuteen on maailman suurin väärinkäsitys. Ensinnäkin arvo tunnetaan vain väärinymärrettynä sanana. Esimerkiksi: ”Takavarikoidun huume-erän arvo katukaupassa on noin puoli miljoonaa euroa.” Tällä ei todellisuudessa ole mitään tekemistä arvon kanssa.
Mitä kunniaan tulee, sanaa käytetään kahdessa eri merkityksessä. Ensimmäinen merkitys tulee jo kivikaudelta, jolloin kunnia nousi voimasta ja vallasta ja näistä syntyvästä pelosta. Se tulee ajalta, jolloin omaa tahtoa voitiin parhaiten toteutettaa aiheuttamalla muissa pelkoa. Tätä menettelyä sanotaan nykyään terrorismiksi.
Nykyään sana kunnioitus on vain eufemismi, kaunoilmaisu pelolle. ”Karhua ei pidä pelätä, sitä pitää kunnioittaa!” ”Meidän tulee yli kaiken pelätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua häneen.”
Nyrkkeilykehässä saa kunniaa, kun lyö vastustajansa tajuttomaksi. Kunniakkaalla firmalla menee hyvin, kun sillä on iskukykyä.
Mutta pelko ei synnytä rakkautta, se synnyttää vihaa.
Toisaalta jo kaksi vuosituhatta sitten kunnia sai uuden olemuksen. Tätä kunniaa seuraa aina kiitos. Ja se syntyy, kun ihminen toteuttaa arvoaan ja palvelee toista.
Todellinen arvo on kyky toteuttaa lähimmäisen tahtoa. Se on kyky palvella. Ja palvelussa todellinen arvo muuttuu todelliseksi kunniaksi. Sielun terveydeksi tämän kunnian tavoittelua ei pitäisi mitenkään rajoittaa, ei myöskään hävetä, sillä häpeä on tämän kunnian vastakohta. Mutta hävetä saa, jos vahingoittaa toista, niin että itse asiassa häpeän tuottajana onkin yllä mainittu kivikautinen kunnia, nykykunnia.
Jos arvon ja kunnian todelliset olemukset tulisivat tunnetuiksi, Shangri La siirtyisi utopiasta todellisuuteen.
Eino Kytö
