Tervepä terve. Toimituksen koillistipun viikkoviserrykset tässä seuraavaksi.
***
Kokoontumiskielto tuo mausteensa moneen sellaiseen telkkariohjelmaan, jossa pitäisi olla paikan päällä yleisöä. Nythän niissä esiinnytään tyhjälle katsomolle. Esimerkiksi sunnuntaina oli töllötin auki ja ruudulla Talent -ohjelma, jossa kilvoittelivat oikeasti tosi taitavat tanssijat ja muut osaajat. Heille olisi suonut yleisöä paikan päällekin toki.
Mutta saa nähdä, mihin tässä vielä päädytään. Vielä, jos ohjeistusta kiristetään, niin sehän karsii ohjelmista pois myös kaahottavat juontajat ja maksusta eläytyvät tuomarit. Toivo elää.
Monihan väittää muuten vanhaa viihdettä hitaaksi, mutta se on kukkua. Kotipäivän ratoksi löytyi netin syövereistä muutama jakso Tietopörssi-visailua 90-luvulta, siis ajalta ennen jännityksennostatustaukoja ja oheishärpättimiä. Ja kiitos puutteiden, hitaudesta ei voi puhua: muutamaan minuuttiin mahtuu enemmän kysymyksiä kuin miljonääriksihaluamisohjelman koko lähetykseen. Ja pirullisempiakin vielä.
***
Tv-visan ääreen päädyttiin siksi, että katkolla on paljon esittävää taidetta. Kirjoja riittää, mutta muuten on kotioloissa jäljellä levyjen lisäksi ruumiin- ja ruokakulttuuri. Ensimmäinen pitää toki hoitaa kaukana muista ja jälkimmäinen kotona, missä keittiöön erakoituminen on sitä helpompaa, mitä vanhempi on asunto, sillä sitä varmemmin keittiö on oma erillinen tilansa.
Toisaalta nykyinen avokeittiömuoti tuo lohtua heille, jotka eivät nyt pääse marketiin: sama kai se, onko paistopiste myymälähallin vai olohuoneen nurkassa.
Lisäksi tässä on tullut mieleen eräs kulttuurituote väkisin. Nimittäin vanhat brittidekkarit.
Selitän. Tässä työssähän tulee tavattua paljon ihmisiä ja käytyä keikoilla työpaikoilla ja kodeissa ja laitoksissa ja missä lie. Viime viikkoina tätä lajia on ollut vähemmän ja sekin vähä on mennyt ohjeiden mukaan ilman kättelyitä. Ja siinä samassa jää pelottavan usein oma nimi sanomatta, vaikka yleensä vastaanottajalla toki onkin ajatus siitä, kuka ovelle kolkuttava partasuti on.
Joku lihasmuisti-ihminen voisi tutkia tämänkin asian: miten tiukasti oman nimen sanominen on yhteydessä siihen, että samalla survoo toisen ihmisen kouraa omaansa. Pohjateesi on, että vahvasti.
Mutta ne muut kulttuuri-ilmiöt.
Tässähän voi meistä jokainen teoriassa olla viruksenpirukkaan isäntä, vaikka ei oma nokka vuotaisikaan.
Vanhoissa salapoliisikirjoissa ja miksei muissakin taas on usein rautatieasemalle tai hotelliin sijoittuvia kohtauksia, joissa yläluokan pakaasit ottaa hoitaakseen siihen tehtävään palkattu ihminen, jonka nimeä ei koskaan mainita. Kun nyt oma nimi jää joskus sanomatta ja virus voi olla matkassa, tässä ollaan kuin tuo onneton ammattikunnan edustaja kirjassa: tuntematon kantaja.
***
Heip ja hyvää pääsiäistä.
