Ennen viime kesää liitin Pohjan kirkonkylään tasan kaksi asiaa: kuolemanhiljaisuuden ja palelemisen.
Kuljin yläasteelle kolme vuotta Pohjan keskustan kautta, missä jouduimme odottamaan vaihtelevan pituisia aikoja bussin saapumista. Kylän assosioiminen palelemiseen liittyy juuri noihin hetkiin.
Kuolemanhiljaisuus puolestaan liittyi siihen, kuinka Pohja näyttäytyi minulle aina harmaana, hiljaisena ja paikalleen pysähtyneenä pikkukaupunkina. Ei ketään koskaan missään.
Yläasteen jälkeen asuin suuressa kaupungissa seitsemän vuoden ajan ja sain sen mitä kaipasinkin eli muurahaisten lailla kaduilla vaeltavia ihmisiä ja loputtoman määrän mahdollisuuksia.
Mutta kotikulmat ovat aina kotikulmat.
Viime kesänä päätin antaa kirkonkylälle uuden mahdollisuuden, ja tietoisesti tutustua lähiympäristööni paremmin.
Kävin ensimmäistä kertaa ihailemassa Pohjan merenrantoja, korkeita kallioita ja auringonlaskussa oranssiksi värjäytyvää kylänraittia.
Miten upealta kaikki näyttikään.
Harmauden lisäksi poissa olivat myös hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Nuorisotilan ja bussiaseman väliin oli rakennettu täysin tietämättäni skeittiramppi, jolle oli ihmisten määrän huomioon ottaen selvästi ollut tarve.
Pohjan kirkonkylä valittiin vuoden uusimaalaiseksi kyläksi vuosimallia 2024. Raati perusteli valintaansa sillä, että kylä huomioi nuoret ja katsoo eteenpäin. Kylästä on tehty eläväinen.
Myös viime kesän jälkeen olen viettänyt aikaa Pohjassa. Taistelin kevättalvella kandidaatin tutkielmani loppuun Pohjan kirjaston tiloissa, kirppistelin kandiahdistukseen Pohjan kirpputorilla ja lopulta söin pizzaa kandin valmistumisen kunniaksi Pohjan pizzeriassa.
Tänä kesänä olen ajanut läpi kirkonkylän lukuisia kertoja. Kun aurinko on alhaalla, kauneus sokaisee silmiin.
Olen iloinen siitä, että Pohja on muuttunut silmissäni niin paljon. Paikat ovat toki muuttuneet, mutta enemmän on mullistunut oma tapani nähdä.
Läheltä löytyy vaikka ja mitä kaunista, kunhan vaan muistaa katsoa.
Helsingin Sanomat teki jutun Karjaasta, jossa kävin yläasteeni. Ja jonne kulkevaa bussia odottelin Pohjassa palellen jokaisena arkiaamuna.
Hesari tituleerasi Karjaata vanhan letkautuksen mukaan Suomen Pariisiksi. ”Karis, Suomen Paris”, luki isolla lehden sivulla. Veljeni purskahti nauruun, sillä hän ei välttämättä ollut ihan samaa mieltä toimittajan kanssa.
Pakko myöntää, että ymmärrän molempia osapuolia.
Jos olisin alle 20-vuotias nuorimies, joka on koko elämänsä asunut kulmilla, en välttämättä näkisi arvoa tutuille ja muuttumattomille kaduille ja rakennuksille. Haluaisin ehkä vain pois, ja odottaisin sitä hetkeä, kun armeija on ohi ja pääsen muuttamaan mahdollisimman kauas.
Niin saatetaan ajatella myös muualla lähiseutujen pienissä kylissä.
Karjaan tutkiminen on tämän kesän listallani. Olen päässyt jo Pinjaisiin asti Billnäsin ruukkikylään, jossa olen käynyt kesän aikana jo muutamia kertoja.
Kannustan kaikkia katselemaan ympärilleen, ja pikkuhiljaa laajentamaan tuttuja piirejä. Lähde turistiksi omaan kaupunkiin, ja löydä oma Pariisisi ihan kulman takaa.
Saattaa olla, että armeijan jälkeen haluatkin jäädä.
-Liinu Nieminen
