Heipähän hei.
Toimituksen lounaissiiven pintaliito-osaston viikkosilpaisu heitetään nyt tähän.
***
Nimittäin tämähän alkoi viime viikolla, Idols-kilpailu, missä taas haetaan hyviä laulajia maineeseen ja mammonaan astumaan. Tai jos ei astumaan niin ainakin muuta touhuamaan.
Metkaa on.
Ohjelma kertoo viiltävällä tavalla syrjäytymisestä nykypäivän Suomessa. Niin paljon nuoria ja kauniita ihmisiä ilman ystävää.
Tarkoitan tietysti sitä, että jos näillä kaikilla yrittäjillä olisi ystävä tai pari, olisi sitten myös ollut joku joka pitää huolta että älä mene laulamaan televisioon kun et kerran yhtään osaa.
***
Mutta sitten on se toinen puoli. Sivusilmällä seuratessa tuli mieleen, että melkoinen harrastajalaulajien työnhakuilmoitus tuo ohjelma on samalla. Ollenkaan kaikki eivät ohjelmassa vetäise sillä kuuluisalla ammuvainaan nuotilla.
Ensimmäisestä jaksosta jäi mieleen eräskin kaveri, joka näpelöi kitaraa hyvin ja lauloikin varsin mukiinmenevästi – ei ehkä ainutlaatuisesti mutta niin, ettei tullut yhtään kiusaantunut olo kuunnellessa.
Jos vaikka taival kilpailussa ei järin pitkälle veisikään, niin luulisi että tyypin kotikaupungissa kaikki laulajaa vailla olevat orkesterit ovat ihan kilvan hinkumassa saadakseen kundin solistikseen.
***
Viikon viihdyttäjä-palkinnon saa postuumisti Esa Pakarinen, jonka syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta.
Pekka Puupään hahmosta vääräleuka tunnetaan, mutta se ei ole ollenkaan koko totuus. Koomiset hahmot ovat vain yksi osa jäljelle jäänyttä perintöä.
Helpolla eivät lentävät lauseet ja sutkaukset miehen matkaan tarttuneet, elämään mahtui järjetön määrä maantietä (silloin vielä sorapintaista), iltamia ja tilapäismajoitusta.
Erinomaisen kuvan Pakarisen elämästä ja viihteentekemisestä sodanjälkeisessä Suomessa antaa Maarit Niiniluodon toimittama elämäkerta Hanuri ja hattu.
Siitä nyt oppii senkin, että ei se ole vain tämän päivän asia, että raskaat ovat huvit raskaan työn päälle.
***
Koukuttavimmasta päästä kilpailuja ovat nämä ruokakisat. On huippukokkien Top chef ja parhaiden kotikokkien Master chef ja mitä kaikkea.
Jälkimmäinen voisi olla lupaava sekoitus uhoamista, säheltämistä ja todella hienoa osaamista. Kiirettä vaan on sen verran, että oksat pois. Tai en tiedä muista mutta ainakin itseä kiinnostaisi totta vie kuulla, miten joku tietty annos syntyy, mitä tehdään millekin aineelle ja miksi. Nyt tuntiin yritetään mahduttaa ison porukan kokkailut, alkulöpinät ja loppuarvostelut ja julmasti tuotesijoittelua sinne tänne.
Ei siinä, ettei opettavaista olisi katsoa miten noin periaatteessa tavan tallaajankin on mahdollista rakennella jonkun huippuravintoloitsijan nimikkoannos, kunhan ohjeet annetaan valmiiksi. Tekniikka ja niksit ovat hallussa.
Sitä suuremmalla syyllä leukani tippui lattiaan asti, kun tiistain jaksossa kävi ilmi että osalle kilpailijoista silakka oli ihan ennen näkemätön saati valmistamaton raaka-aine.
Erilaiset mousset ja muut kyllä hallitaan.
Ei voi mitään, mutta tuo on hiukan sama kuin jos joku olisi taitoluistelun maailmanmestaruusmies mutta ei osaisi kävellä.
***
Se jääköön nyt ratkaisematta, onko syynä ruokaohjelmat vai tämä vetinen vuodenaika mutta homejuuston kulutus kylillä on kai kasvanut.
Aura-auto on kuulemma nähty asioilla vähän siellä täällä.
***
Heip.
