Koilliskulma lomailee ja tämä lehdenkulma pitää täyttää.
Mitä siellä lomalla tapahtuu, se on helppo arvata, kun vaihtoehtoja on tasan kaksi.
Josko hän heiluu Fiskars-kirveen kanssa tai on istuu jalat kaiteella kirjapinonsa vieressä. Terveisiä vaan sinne, missä ei ole ainuttakaan autoa eikä moottoripyörää. Eikä onneksi myöskään vesiskoottereita.
***
Jouduin olemaan pari päivää aloillani. Mitä sitten tehdään, kun kaikki sanomalehdet on luettu? Avataan tietysti televisio, vaikka kirjojakin on hyllyssä ja kirjastossa muutama lisää.
Iltapäivän kotimainen oli totta kai sodan jälkeinen armeijakomedia. Varmaan ei tarvitse kertoa, että pääosassa oli Lasse Pöysti. Tarinassa ei päätä eikä häntää, mutta ajankuvia näistä on kiva katsoa. Musiikki oli Einar Englundin, osaako joku sanoa, oliko herralla jotain tekemistä Perniön kanssa. Seuraavan päivän kotimaisessa näytteli Aku Korhonen, legenda.
***
Kesän parasta antia on uusi tanskalaissarja Ticte, rikostoimittaja joka ei kunnioita ketään. Erikoinen yhteistyö paikallisen rikospoliisin kanssa menee koko ajan rimaa hipoen. Sarjan rikoksen ovat kauheita, mutta miksi ne ovat kauheita vain omalta sohvalta katsottuna, kun samanlaista tapahtuu koko ajan ja joka paikassa. Vanha viisaus on: Poissa silmistä, poissa mielestä.
***
Kun televisio on kesän tyhjä toosa, ”dekkarit” ovat ainoa vaihtoehto. Mitä niitä muita on? Vera Stenhope piipittää, mutta liikkuu liukkaasti ja juoni kelpaa. ”Kultaseni” hänen suustaan voi tarkoittaa ihan mitä vaan. Auto on hieno. Syyttäjä on siistiä saksalaista, mutta ihan katsottavaa. Asetelma poikkeaa täkäläisestä, syyttäjä johtaa tutkintaa. Jo päättynyt Happy Walley on vastakohta Syyttäjälle, rosoista elämää Brittein saarilla. Pakko myöntää, että neiti Marplen vauhti ei riitä minulle eikä varsinkaan Hercule Poirotin. Shetland-saarten murhatkin on ihan katsottava. Mutta eläkeläispoliisien Ryhmä Pullman ei oikein vedä. Varsinaiset elokuvat löytää vaimo, jonka dekkaripino vielä jonain yönä kaatuu yöpöydältä.
***
Ehdottomaksi suosikiksi kuitenkin parissa päivässä nousi jonkun kanavan tietokilpailu. Naispuolinen juontaja höpötti taukoamatta: Nyt palkinto on 1800 euroa, soittakaa hyvät ihmiset, minkä suomalaisen kaupungin nimessä on viisi a-kirjainta. Soittamalla ei rahoja saa, vaan lisää kysymyksiä. Mihin sitäkin tarvitaan?
***
Yksi juttu tässä televisioasiassa kiusaa. Kehitys on pitänyt minua pilkkanaan. Olen nähnyt 50-luvun lopun missikisat Hajalan ensimmäisestä televisiota, ainakin monta sellaista pätkää, missä kuvasta sai selvää. Tuvan lattia oli tiukassa ihmisiä, loput olivat kaappien päälle. Nyt televisiota voi katsoa missä vaan ja millä vaan, mutta se ei ole enää mikään toosa. En vaan huomannut, mitä kehitys teki. Enkä myöskään ole missään nähnyt yhtään pähkinäpuista tablettia. Televisio oli kauan sitten kaunis kapine.
pekka.poutanen@pernionseudunlehti.fi
