Tervepä terve. Toimituksen itäkentän viikkolaittomat lyödään tässä seuraavaksi.
***
Siitä tietää, että keväthuumausta tai muuta on ilmassa, kun huomaa työmatkallaan tavallisena arkiaamuna ajattelevansa pesäpalloa. Ei nahkapalleroa vaan lajia, johon viimeisin ja ehkä viimeinen oma kosketus oli kohta 30 vuotta sitten, yhdeksännen luokan keväällä.
Ajatuksen harhautumisesta kohti pesäpalloa voi toki syyttää itseään: kun on veronsa kiltisti maksanut, on osaltaan sen takana, että meillä on Yleisradio ohjelmineen, ja niissä sivuttiin tiistaiaamuna niin aikuisväestön kuin koululaistenkin liikkumattomuutta.
Osana ohjelmaa mainittiin, että koululaisella voi parhaimmillaan tai pahimmillaan olla vain tunti koululiikuntaa viikossa. Koululiikunnan mainitseminen taas toi mieleen sen pesäpallon ja samalla juttu johti itsesyytöksiin: miksi ei ole tullut säästettyä koulun lukujärjestyksiä samalla tarmolla kuin työvuosien pöytäkalentereja. Niistä näkee vuosien jälkeenkin, missä on tullut oltua milloinkin ja millä verukkeella.
Jos viranomainen kaipaa alibia helmikuun 12. päivälle vuodelta 2014, sen kun repäisee pinosta oikean allakan ja näyttää, missä on tullut luuhattua. Ja olisipa nyt tallessa myös vaikkapa yläkouluvuosien lukujärjestykset: voisi itsekin tarkistaa menemisensä vielä pidemmän ajan takaa.
Muistikuva nimittäin on, että liikuntaa oli tuolloin kouluviikossa ainakin kolminkertainen määrä nykyiseen. Aika hyvin, ottaen huomioon, että 1990-luvun alkupuolella elettiin vielä kaikesta leikanneen laman vuosia. Ilmeisesti liikuntatuntien pitäminen oli edukasta, kunhan opettajaan ja pilliin oli varaa. Ehkä nekin oli hankittu jo nousukaudella.
Tuntien sisällön sijaan muistissa tietysti on kaikki epäolennainen. Ainakin joltain vuodelta on mieleeni jäänyt, että yhtenä aamuna viikossa oli varsinainen urheiluaamu eli kaksoistunti milloin mitäkin liikuntaa heti yhdeksästä alkaen. Kouluun palatessa oli jälkihiki ja nälkä ja se olo, että tässä on jo tullut oltua reipas, loppupäivän aikana ei tarvitse. Eikä oltukaan.
Kaksi tuntia on jo sen verran pitkä aika, että siinä ehti kiduttaa lapsia kunnolla vaikka telinevoimistelulla – tai sitten lähettää tenavat riittävän pitkälle ja antoisalle suunnistuskierrokselle tai peräti opettaa jotain uutta lajia. Sehän se on koululiikunnan perimmäinen tarkoitus, jos saa sanoa: ei kilpailla eikä tehdä tulosta eikä ainakaan pitää itsetarkoituksellisesti kiinni perinteistä vaan antaa edes pieni kipinä omien kinttujen käyttöön.
Kyykän saa vaihtaa frisbegolfiin vaikka heti, jos se paremmin uppoaa yleisöön. Polkupyörien rivi koulun pihalla on kai nykyään entistä lyhyempi, joten tehtävää piisaa.
Sekin on jäänyt mieleen, että yksittäinen tunti oli aika turhauttava kokemus: kolmessa vartissa ei lopulta montaa kosketusta sähly- tai jalkapalloon saa, jos pitäisi vielä ehtiä palata kentältä kouluun ja vaihtaa vaatteetkin jossain välissä. Tekemisen riemu siitä kärsii, jos koko ajan pitää vilkuilla kelloon.
Ja sillä tapetaan viimeinenkin into, jos opettaja joka suorituksen kohdalla katsoo sekuntikelloon.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
