Salon seudulla matkaavat linja-autot lähtevät Salosta ja menevät Saloon. Tyyliin Särkisalo – Perniö – Salo, kuten tuulilasissa lukee.
Reittien nimet kuvaavat hyvin todellista tilannetta asukkaiden keskuudessa. Onko kukaan kuullut, että Särkisalosta, Perniöstä tai muista reunakunnista lähdettäisiin kaupunkimme keskustaan?
”Vastuuta Salosta” on valtuuston suurimman puolueen vaaliohjelman otsikko. Siitä tulee näin reuna-alueen asukkaalle ensinnä mieleen, että kaikkien edellytetään kantavan kortensa kekoon kaupunkikeskuksen palvelujen turvaamiseksi. Ja että reunakunnissa on vastuullisesti tyydyttävä siihen, mikä on kaupunkikeskuksen näkökulmasta tarpeen.
Vaasan yliopiston Levon-instituutin tutkimustulokset vastaavien kuntaliitosten vaikutuksista kaupunkikeskusten reunakuntiin ovat huolestuttavan johdonmukaisia. Johtavien kunnallispoliitikkojen ja virkamiesten on ollut luontevaa vaatia päätöksenteolta vastuullisuutta ja kokonaisuuksien huomioimista. Ja kumma kyllä miten helposti kokonaisuuden etu päätyy siihen, että juuri reuna-alueiden palveluja on sen nimissä karsittava. Päätökset on helppo tehdä demokratian pelisäännöin valtuustoenemmistöjen edustaessa kaupunkikeskuksia.
Suursalo perustettiin hajasijoitetuksi kuntaliitoksen myötä. Sen on oltava lähtökohtana myös väistämättä edessä olevia palvelukarsintoja tehtäessä. Liitoskuntien elinvoimaisuuden säilyttämisellä kyetään parhaiten tukemaan myös Suursalon kokonaisuuden etua.
Jos kylät eivät tarjoa rittäviä kunnallisia peruspalveluja on mahdoton saada niihin asukkaita, yrittäjyyttä ja yrittämistä. Negatiivista kierrettä ei saa päästää muodostumaan.
Nokia-rahoilla laajennettiin kaupunkikeskuksen palveluita ja paisutettiin palkkakustannuksia. Tämä on hyvä pitää mielessä leikkauslistoja laadittaessa.
Ei ole oikein panna reuna-alueita kantamaan suhteettoman suurta taakkaa jälkilaskujen maksamisesta ja rahoitusmahdollisuuksiin nähden ylimitoitetusta kaupunkikeskuksen palvelutuotannosta.
Heikki Liede
Särkisalo
Lähidemokratia edellyttää aktiivista kuntalaisuutta
Ritva Pihlaja ja Siv Sandberg julkistivat 18.9. valtionvarainministeriön ja oikeusministeriön tilaaman raportin ”Alueellista demokratiaa?
Lähidemokratian toimintamallit Suomen kunnissa.” Mielenkiintoisista näkökulmistaan huolimatta kyseinen selvitys on jäänyt kuitenkin harmittavan vähälle uutisoinnille.
Mediassa on useimmiten huomattu tutkimuksen tulevaisuusmalleista ns.
lähikuntamalli. Tässä perusajatuksena on, että kunta voi jatkaa kuntaliitoksen jälkeen lähikuntana, joka hoitaisi edelleen paikallista asiantuntemusta vaativat tehtävät, kuten tietyt lähipalvelut ja elinkeinotoiminnan kehittämisen. Suurta väestöpohjaa vaativat – varsinkin
sosiaali- ja terveystoimen – palvelut hoituisivat suurkunnan budjetin kautta.
Uutiskynnyksen on myös ylittänyt malli, jossa ehdotetaan kuntalakiin otettavaksi säädöksiä kunnan osa-alueille perustettavista aluelautakunnista. Ne osallistuisivat palvelujen järjestämiseen ja alueen kehittämiseen. Tämän kautta kuntalaisilla olisi aitoa suunnittelu-, päätös-, toimi- ja budjettivaltaa. Kyse olisi pitkälti Rovaniemen aluelautakunnan kokemusten jalostamisesta ja laajentamisesta myös muualle.
Sivuosaan on ikävästi jäänyt se, että Pihlaja ja Sandberg näkevät kaiken lähidemokratian kehittämisen pohjana ”kukoistavan kansalaisyhteiskunnan”.
Ajatuksena on, että elinvoimainen kansalaisyhteiskunta, aktiiviset asukkaat ja yhteisöt, ovat välttämätön edellytys kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi. Julkisen sektorin eli kuntien ja valtion resurssit, paikallistuntemus ja toimintatavat eivät yksin enää riitä kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ja alueiden kehittämiseen.
Kuntalakiin voidaan kirjata, että kunnanvaltuustolla on velvollisuus järjestää asukkaiden ja alueiden sekä kunnan suunnittelu- ja päätöksenteko-organisaation yhteistyö suunnitelmallisesti ja vuorovaikutuksellisesti. Käytännössä laki jää kuitenkin kauniiksi periaatteeksi ilman merkittävää muutosta poliittisessa ja yhteiskunnallisessa ajattelussa ja toimintakulttuurissa – puolin ja toisin. Tarvitaan melkoinen määrä koulutusta, uuden oppimista ja vanhasta poisoppimista.
Kansalaisraadit, osallistuva budjetointi, yhdessä laadittavat alueiden kehittämissuunnitelmat, palvelujen yhteissuunnittelu, sähköiset vuorovaikutusmenetelmät ja vastaavat vaativat kunnan johdolta ja luottamushenkilöiltä oikeaa halua kumppanuuteen. Asukkailla on oltava oikeasti mahdollisuus vaikuttaa asioiden valmisteluun ja päätöksentekoon eikä vain illuusio osallisuudesta.
Toisaalta on löydyttävä myös kansalaisia, joilla on halua osallistua ja vaikuttaa – eikä vain sanomalla ei, vaan pohtimalla erilaisia kehittämisnäkökulmia ja tarvittaessa osallistumalla myös oman arjen kannalta ikäviin päätöksiin. Madaltamalla asukkaiden kynnystä osallistua yhteisten asioiden hoitoon ja tarjoamalla siihen myös muita kuin perinteisiä edustuksellisen demokratian keinoja, voidaan saada mukaan ihmisiä, jotka eivät muuten osallistuisi.
Julkisen vallan ja kansalaisyhteiskunnan välinen suhde on aina ollut herkkä. Tutkijat toteavat, että tarvitaan uusia tapoja liikkua vaikealla rajapinnalla. Olisiko tässä meillä paikallistoimijoilla mahdollisuus ottaa koppi?
Maaseudun kehittämisen yksi suurimpia innovaatioita on ollut Leader-toimintatapa, jossa kuntien, järjestöjen ja elinkeinoelämän sekä asukkaiden edustajat yhdessä pohtivat hankkeiden tarpeellisuutta ja rahoitusta. Voitaisiinko tätä sektoreita kokoavaa neuvottelumekanismia tarjota laajemminkin vastauksena nyky-yhteiskunnan haasteisiin?
Tauno Linkoranta
Varsinais-Suomen
kyläasiamies
Varsinais-Suomen Kylät ry
Omaishoitajan on saatava myös leponsa
Elämme ihmeellisessä yhteiskunnassa. Kaikkien toivotaan elävän kauan, mutta kukaan ei saisi tulla vanhaksi.
Kansanedustaja Ilkka Kanerva kirjoittaa ( Perniönseudun Lehti 20.9.) että vanhuspalveluissa on vihdoin päästävä sanoista tekoihin.
Kanervan kirjoituksesta voi rivien välistä lukea, että ratkaiseva käänne tapahtui, kun kokoomus torjui henkilöstömitoituksen vanhuspalvelulaista.
Koko lakikäsittely oli lyhyesti sanottuna paljon porua, vähän villoja. Puheet kyllä olivat kuin rahattomalla lehmän ostajalla, mutta siihen se jäikin. Kuluja paljon sairastaville lisättiin korottamalla lääkemenojen omavastuuosuutta. Näin saadaan kaikkein sairaimmilta kerättyä 1100 miljoonaa euroa.
Kanerva kirjoittaa paljon omaishoidon hyvistä puolista ja siitä, mitä omaishoidon kehittämiseksi pitäisi tehdä.
Odottavan aika on pitkä. Tiedän, mistä puhun, sillä olen jo vuosia toiminut omaishoitajana. Nykyään tätä työtä tehdään ilman mitään sopimuksia. Usein omaishoitajan kunnon ja terveyden kustannuksella.
Ei siinä luulisi kauan nokan tuhisevan, kun luotaisiin systeemi jossa jokaiselle omaishoitajalle tehtäisiin sopimus. Tässä huomioitaisiin hoidettavan ja hoitajan kunto, huomioitaisiin hoitajan mahdollinen työssäkäynti, hoidettavan mahdollinen koti- ja laitoshoidon vuorottelu, hoitajan kuntoutus ja vapaa-ajat, mahdollinen palkkio jne.
Erittäin tärkeää on nimetä yhdyshenkilö, joka ottaa päivittäin yhteyttä omaishoitajaan ja varmistaa että tilanne on hallinnassa. Sopimuksen hyväksyessään omaishoitaja tietää, mihin ryhtyy.
Kanerva puhuu paljon rahasta. Puhun tässä nyt vain omasta puolestani. Sanotunlaisessa sopimuksessa ei tällä hetkellä olisi tärkeintä raha, vaan se että hoidettava pääsisi aina joskus laitoshoitoon jolloin hoitaja saisi hieman levätä.
Kaukana ei ole sekään päivä, jolloin taskut ovat tyhjät. Siitä pitää huolen taitettu elinkustannusindeksi, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.
Kanerva kirjoittaa kauniisti siitä, miten on inhimillisesti parasta, että ihminen saa elää kotonaan. Kun jossakin kaukomailla asuvalla on koti-ikävä, hän ei välttämättä tarkoita jotain määrättyä asuntoa vaan kotimaataan. Arvaan, että Särkisalosta siirretyillä on myös ikävä Särkisalo-kotiin.
Näyttää olevan maan tapa, että tällaisia paikkoja suljetaan. Se on hyvin kallista ja lyhytnäköistä talouspolitiikkaa. Jotta Ilkka Kanervan hyvät ajatukset toteutuisivat, täytyy aina olla vapaita laitospaikkoja. Näitä tarvitaan, jotta saadaan omaishoitajien vapaat kiertämään. Omaishoitajan sairastuessa pitää olla paikka heti eikä viidestoista päivä jne.
Tässä omaishoitajan ajatuksia siitä, miten omaishoitoa voitaisiin kehittää.
Toivotan kansanedustaja Ilkka Kanervalle mitä parhainta menestystä hänen työssään. Itse koetan olla kuin auringonkello, joka mittaa vain valoisia hetkiä.
Lauri Helle
