Tervepä terve. Toimituksen itälavan viikkokeikka on edessä tässä seuraavaksi.
***
Näinä kosketusnäyttöjen aikoina on entistä vähemmän varsinaisia kytkimiä.
Yhtä vanhaa ja jumittavaa ei tarvitse hakea kaukaa. Harvemmin tulee nimittäin käytyä missään niin, etteikö tulisi mietittyä mahdollisia paikalliskytköksiä ja täten jutunjuuria. Se nappula ei päässä hevin eri asentoon käänny.
Viimeksi tämän huomasi sunnuntaina, kun tie vei elokuvateatteriin uutta Jope Ruonansuu -dokumenttia katsomaan.
Yksi ilmeinen yhteys välähti mielessä jo teatterista poistuessa: Perniö merkittiin ainakin kerran Ruonansuun keikkakalenteriin.
Muistikuvan varmuus piti tarkistaa arkistoja penkomalla ja paikkansa se piti. Lisäksi selvisi, että tästä tapahtumasta tulee kohta päivälleen 20 vuotta. Ruonansuu esiintyi kolme kertaa yhtenä päivänä paikallisen vesijohtoliikkeen avajaisissa huhtikuussa 2003. Arvella voi, että jokin oma muisto esiintyjästä jäi näin useammalle kouralliselle perniöläisiä.
Elokuvaa vei katsomaan sama uteliaisuus, joka pistää lainailemaan sellaistenkin taiteilijoiden elämäkertoja, joiden tekemisistä ei ihan ole päässyt jyvälle tai oppinut välittämään. Jos ei muuta, knoppitiedolla voi olla joskus käyttöä.
Yhtä lailla tarpeeseen voi vastata kunnollinen dokumentti, ja sitä tämä Jope ite -elokuva on. Kerrankin on saatu kameran eteen todellista lähipiiriä, varsinaisia yhteistyökumppaneita tai muuten ihmisiä, joiden sanoilla on joku painoarvo. Liian usein äänessä ovat asiaan ehkä liittyvät puhuvat päät.
Ruonansuusta itsestään kotioloissa, keikoilla ja haastatteluissa kuvatun filmin ja videon määrää voi vain arvuutella. Dokumenttiin sitä on valikoitu runsaasti, mutta taiten.
Ruonansuu taisi useamman soittimen ja oli imitaattorina taitava, mutta ei tässä varsinaisia ihailijoita olla. Osa miehen tekemisistä hörähdyttää yhä, osa ei tehnyt sitä edes uutena, osa vanheni käsiin kuin Kari Suomalaisen pilapiirrokset.
Dokumentti on ennen muuta kurkistus ei niinkään esiintyjän kuin yhden ihmisen elämään ja johonkin jo menneeseen aikaan.
Ja aika oli todella toinen. Mieleen pulpahti lukioikäisenä tehty juttukeikka; vuosi oli ehkä 1996 ja haastateltavana silloin suosittu Aikakone. Yhtye tuumi, että media kertoo heidän olemassaolostaan ja soittaa heidän musiikkiaan niin, että kukaan maallakaan ei jää paitsioon, vaikka ei keikalle ehtisi.
No, sitähän siinä teki paikallislehden vielä alaikäinen avustajakin siinä.
Muuten paitsiosta pois nuoret vei nykyvinkkelistä katsoen aika vaatimaton valikoima vaihtoehtoja. Ehkä aikaa kaihoaa, mutta ei kaipaa.
Ruonansuu-dokumentti taas palautti mieliin, että joskus eniten keikkaa kansantaiteilijat painoivat myymälöiden nurkissa; jos ei pesualtaiden välissä niin kahvipakettien kupeella tai vaihto-Volvojen lomassa.
Jotenkin on helppo uskoa, että taajamia kolutessa kertyi paitsi kilometriä, myös muistiinpainettavaa.
Esiintyvälle taiteilijalle tämä saattoi tässä tapauksessa olla sellaista perusjopetusta.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
