Tervepä terve. Toimituksen itälaiturin viikkovene sitaistaan kiinni tässä seuraavaksi.
***
Runon ja suven päivä lähestyy. Sitä ennenkin voi kuunnella hyviä tekstejä sillä silmällä. Lauluntekijät osaavat joskus havainnoida ja sanoa.
Omituista, paikat vaihtuvat, lauloi esimerkiksi Samuli Putro jo vuosituhannen alussa. Siinä laulussa kertoja kävelee tutuilla kaduilla ja pistää merkille eroja menneeseen.
Kaikesta päätellen kappale sijoittuu kirjoittajansa nuoruudenmaisemiin Raaheen.
Raahehan on metalli- ja terästeollisuudesta tunnettu pieni kaupunki Perämeren rannalla.
Sen vastinparia ei tarvitse hakea Kemiönsaarta kauempaa. Taalintehdas on rautatehtaastaan tuttu taajama Saaristomeren rannalla. Tehtaanpiiput ja satama yhdistävät kahta mainittua.
Juhannuspäivänä Taalintehtaan rantaa pikaisesti tallaillessa tuli laskettua, että ensimmäisestä käynnistä siellä vesitse voi tulla täyteen juuri nyt 35 vuotta.
Pitkälti tehtaansa varassa elävän paikkakunnan satama-altaassa kellui silloinkin veneitä: pääosin paikallisten karuja perähyttipaatteja ja mökkiläisten pulpettiveneitä, enemmän tai vähemmän kolhittuja. Mökeiltä tiedettiin tulla Taalintehtaalle, jos oli tarvetta Alkolle, apteekille tai rannasta kohti Helsinkiä lähteneelle linja-autolle. Pitsaakin sai, toripäivä oli ja vanhassa puutalossa toimi intialainen ravintola.
Tuntuma oli joka tapauksessa se, että nyt ollaan käymässä jonkun kotikylässä: taajama eli arkeaan ja muutama mökkiläinen sopi sekaan kummemmin ihmettelemättä. Tehtaan konttorirakennuskin oli konttori. Silloin vielä puhuttiin mökkiläisistäkin, nykyään pitää kai olla hienommin vapaa-ajanasukas tai peräti kaksoiskuntalainen.
Taalintehtaan tehtaan hiljennyttyä ovat tietysti olleet hyvät neuvot tarpeen ja kylän suhteen on varmasti tehty se, mikä piti eli keikautettu asetelma sivullisen silmällä katsoen nurinniskoin ja pistetty paukkuja matkailuun.
Juhannusaattona kylillä käydessä oli sitten jo vähän se olo, että nyt kyläläiset yrittävät mahtua matkailijoiden sekaan. Vierasvenelaiturin kalusto oli kuin uivassa venenäyttelyssä ja 30 vuotta vanhalla haalistuneella kalapaatilla liikkuvalla ja vanhoja aikoja muistavalla ulkopuolinen olo.
Purjehtimisen perusedellytys aikoinaan oli, että tietää suunnilleen suuntansa ja sijaintinsa ja kohteensa. Nyt elektronisten avustajien aikana ei voi olla aina ihan varma siitä, tietääkö ainakaan automatkailija oikein, missä on, vai raportoidaanko keikka syksyllä niin, että oltiin Turun saaristossa siellä Kemiössä.
No, jollain pitää elää ja matkailullakin se käy. Olennaisten rakennusten profiilit ovat Taalintehtaalla onneksi ennallaan, purettua virastotaloa lukuunottamatta. Vielä tulee muuten 1970-luku muotiin ja sitäkin kaivataan.
Riskinä tietysti on, että paikallisen elämän maku jää puunattaessa piiloon, etenkin jos sitä edesautetaan. Arkihan antaa aina runsaimmin havainnoitavaa: syyskuinen tiistaiaamu Kuortaneella on elämänmakuisempi kokemus kuin heinäkuinen lauantai-ilta Helsingin kauppatorin rannan menojuottolassa.
Taalintehtaankin arkinen kyläkuva muuttuu kohta, kun yhteysaluslaituri muuttaa pois keskustasta ja se on vähän vahinko. Siinä nimittäin oli ankkuriverhoja enemmän elävää saaristolaisuutta, kun keskellä kylää kelluneen yhteysaluksen kyytiin lastattiin traktorinrenkaita yhdelle saarelle, kyläkaupan tilauksia toiselle, klapipussi kolmannelle. Kaikkea tätä seuraili lippispäisten miesten porukka, kuten asiaan kuuluu. Tuoksukin oli kuin jossain Välimeren rannalla: merilevää, dieseliä, parilankäryä grillikioskilta. Nyt taitaa dieselin tilalla olla Dolce et Gabbana.
Joku tietysti hihkuu käsiään, että loppuu se keularampin kolina, vaan elämän ääni se oli siinä, missä tehtaan pillikin aikanaan. Sulosointu sekin, jos soittolistoihin vertaa. Nykymatkaaja tuo tullessaan vaatimuksensa ja musiikkinsa, joskus ihan kohtuuttoman kovat.
***
Ainahan tietysti ei tarvitse lähteä kotia kauemmas Putron sanojen perässä. Paikat vaihtuvat, vaikka ei uskoisi. Tutkimusrahaa on jaossa ja joku anokoon sitä sen selvittämiseen, miksi koti sotkeutuu eniten juuri näillä viikoilla, kun siellä ei käydä kuin nukkumassa ja huonosti sitäkin.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
