Tätä tekstiä kirjoitettaessa Perniössä on pakkasta kuutisen astetta. Enemmän tai vähemmän kipakassa pakkasessa on mennyt koko alkuvuosi ja ennusteiden mukaan samaa lajia on tiedossa edelleen: tulevana viikonloppuna lämpötila voi käväistä nollan vaiheilla, mutta siitä jatketaan kohti helmikuuta jälleen pakkassäässä. Tuskin tämä nostalgikoille käy entisaikojen postikorttitalvesta, mutta muistuttaapa niitä kuitenkin.
Lumessa ja pakkasissa ei pitäisi Suomen leveysasteilla olla suurta uutista, mutta aiheeksi se tuntuu nousseen, kun pitkästä aikaa on etelässäkin päässyt jo lähes joulusta lähtien ottamaan iloa irti perinteiseksi koetusta talvisäästä. On hyvä muistaa, että kovin monena talvena ennen tätä on juttuja tehty siitä, miten lauha ja vetinen sää tekee kiusaa milloin millekin. Vuoroin ovat vetisistä talvista kärsineet viljelmät, vuoroin tiet, vuoroin koulun liikuntatunnit ja tärkeimpänä kaikesta kotoinen luonto, joka ei pysy mukana siinä tahdissa, millä vuodenajat muuttuvat.
Kauempaa katsoen, siinä kuuluisassa isossa kuvassa, pitkä pakkasjakso on kuitenkin enemmän sattumaa kuin uusi normaali: ilmaston lämpeneminen ilmastonmuutoksen myötä on tilastollinen tosiasia. Yksi kylmä tammikuu ei vielä tarkoita sitä, että ilmastonmuutos olisi peruttu eikä vastaväitteeksi oikein käy sekään, että vuosikymmeniä sitten on myös ollut lauhoja talvia. Jossain toisaalla ilmaston lämpeneminen teettää paljon kohtalokkaampia ongelmia kuin sen, että asfalttiin tulee reikiä tai että hiihtopäivät jäävät vähiin. Tutkimustietoa ilmastonmuutoksesta kertyy jatkuvasti lisää ja arkihavainnot Lounais-Suomessakin tukevat väitettä siitä, että jokin on muuttunut pysyvästi. Muutoksen pysäyttäminen edes tähän vaatisikin nopeita, kansainvälisiä ja isoja päätöksiä, mutta niitä odotellessa ei kannata pidättää hengitystä.
Pakkaspäivistä kannattaa ottaa ilo irti ja niin moni näkyy tekevänkin, mutta pieni, haikea sivumaku niistä nauttimiseen helposti tulee.
