Ajattelin nyt tehdä kenties kardinaalivirheen ja pahimman synnin, joka suomalaisesta yhteiskunnasta löytyy. Synnin, joka on vielä pahempi, kuin jos ilmaisisi, että Ruotsi olisi ansainnut voittaa suomalaisista urheilutapahtumista kaikista pyhimmän, eli jääkiekon MM-kisat vuonna 1995. Kisat, jotka jokainen suomalainen muistaa, vaikka ei olisi syntynytkään.
Tai vielä pahempi synti, kuin Fazerin päätös muuttaa Fazerin sinisen levyn kokoa. Barrikadeille on menty vähemmästäkin.
Sellaisen, joka vie Suomen suurimpaan häpeänurkkaan ja ikuiseen kadotukseen kanssakansalaisten keskuudessa. Paikkaan, josta silloinen tasavallan presidentti Niinistö kertoi riemuisasti toivottaessaan itsenäisen Suomen sadannen vuoden tervetulleeksi uudenvuoden puheessaan 1. tammikuuta 2017: ”Me kuljemme nyt varjojen maassa”.
Tähän koetukseen ajattelin kuitenkin itseni alistaa seuraavalla tavalla. Aion kritisoida Suomen kesää.
No niin, nyt kun olette saaneet kuivatettua suustanne pois lentäneet aamukahvit pois lehden sivuilta ja nostaneet hämmästyneet takalistanne takaisin tuolille, niin avaan vähän ajatuksiani. Kerron, miksi sanon pari valittua sanaa tästä kesästä, vaikka nyt pitäisi nauttia, kun niin kauan tätä on odotettu ja pitkä talvi kärsitty tätä varten.
Ennen kuin ymmärrätte minut väärin, täytyy todeta, että olen, jos uraksi kulunutta kliseetä lainaan, kesän lapsi. Kirjaimellisesti. Loppukesästä syntynyt ja talvet aina kesää odottava.
Rakastan kesän lämpöä, valoa, värejä, linnunlaulua, ihmisten hyvää tuulta ja tapahtumien kirjoa. Kesä on ja tulee aina olemaan vuodenajoista lempparini. Mutta vaikka rakastan lämpöä, en ole kuumuuden suuri ystävä.
Onhan helle mukavaa, kun tuntee mukavan lämmön hivelevän naamaa jo siitä hetkestä lähtien, kun oman kodin uumenista suuntaa ulkomaailmaan ja uimavedet ovat lämpimiä. Viikkotolkulla jatkuvan helteen voisin kuitenkin jättää väliin.
Huomionarvoista on, että tätä kirjoittaessa istun toimituksessa tuulettimen pauhun edessä, jotta lämpötila työntekoon olisi jotakuinkin siedettävä.
Takana on hikisesti ja levottomasti nukuttu yö ja jalat täynnä kutiavia mäkäränpuremia, koska makuuhuoneen lämpötila pysyy kohtuullisena ainoastaan ikkunan ollessa selällään auki.
Kovasti koitan muuten taistella vastaan tarvetta raapia mäkäränpuremia tulehdukseen saakka. Poskistani löytyvät muutamat arvet lapsuusvuosien vesirokkoajoilta kertovat, että kertoimet ovat pidättäytymistä vastaan.
Niinhän sitä sanotaan, että kaikilla ekosysteemin olioilla on paikkansa ja siitä olen samaa mieltä, että niin mäkärilläkin. Helvetin syvimmässä nurkassa tosin.
Itse pidin viileästä, mutta ajoittain aurinkoisesta alkukesästä, vaikka tiedän, että tällaiset hellekelit olivat monen toiveissa. Jos joka asunnosta löytyisi Suomessa ilmastointi, voisin sitä toivoakin. Kun sitä ei löydy, vie se kieltämättä hieman nautintoa lämpimistä keleistä.
Eihän se nyt niin voi mennä, että pitkän talven kärsii, jotta voi kärsiä kesällä lisää. Huono sopimus, sanon minä.
Jos nyt muutaman sanan sanon ilman vitsailua, niin täytyy todeta, etten oikeasti koe oloani mitenkään kurjaksi näillä keleillä, eikä minulla oikeasti ole oikeutta valittaa. Toki ymmärrän sen, että etenkin iäkkäämpien ihmisten kannalta nämä päivät eivät todellakaan ole mitään helppoja.
Jos itse saisin päättää, olisi lämpötila varjossa 21 astetta ja aurinko paistaisi. Hento tuulenvire voisi myös jostain puhaltaa.
Vähän kuin talvellakin paras keli on luminen ja aurinkoinen viiden pakkasasteen keli. Ei mitään pitkään jatkuvia paukkupakkasia tai hirmuhelteitä. Sellaista keliä, jossa VR:n junat eivät hajoaisi radalle. Mutta ilmeisesti ilmatieteen laitoksella ei oteta toiveita vastaan.
Sen nyt muistan taas tämän kesän jäljiltä, että tosiaan jonkun tuuletinta paremman ilmastointilaitteen voisi ensi kesäksi ostaa. Ja että mäkärien osumatarkkuus on turhan hyvä.
Kuin samaa nimeä kantava Kaisa parhaina päivinä ampumapaikalla.
nuutti.ruokangas@pernionseudunlehti.fi
