Suomessa on jo kauan puhuttu rekrytoinnin ongelmista. Meillä on samaan aikaan suuri joukko työttömiä työnhakijoita, mutta myös paljon vapaita työpaikkoja. Tekijöitä ja työpaikkoja ei ole yrityksistä huolimatta onnistuttu yhdistämään, vaikka politiikassa ratkaisuja on etsitty oikealta ja vasemmalta.
Ongelmiin on yritetty puuttua muun muassa sillä, että on määritelty, kuinka monta työhakemusta ihmisen täytyy kirjoittaa kuukauden aikana. Aktiivimalliksi kutsuttu toimi ajoi kyllä ihmiset onnistuneesti kirjoittamaan hakemuksia, mutta kukaan ei muistanut puhua aktiivimallin lieveilmiöistä.
Tämän viikon lehdessä kerrotaan Avustajakeskuksen kamppailusta niin sanottujen turhien työhakemusten kanssa, samoja tarinoita voisi kuulla useammasta kotimaisesta yrityksestä.
Työpaikkoja hakevat henkilöt hekevat minne sattuu, vailla minkäänlaista aikomusta ottaa työtä vastaan. Tällä on toki työllistävä vaikutus, kun rekrytointihenkilöt käyvät läpi aiempaa suurempaa pinoa hakemuksia.
Työttömiä työnhakijoita ja vapaita työpaikkoja on yritetty yhdistää myös muilla keinoilla. Listalla on ollut monenlaisia ehdotuksia, kuten pienten lasten äitien ohjaaminen työelämään mahdollisimman nopeasti tai viimeisimpänä ehdotuksena ensimmäisen sairauslomapäivän muuttaminen palkattomaksi.
Politiikassa pohditaan vuorotellen, pitäisikö työnhakijoille tarjota keppiä vai porkkanaa. Ehkä meidän pitäisi kuitenkin keskittyä hetkeksi siihen, miksi ihmiset kokevat, että he eivät pysty tekemään töitä? Onko terveydenhuolto siinä pisteessä, että työttömien joukossa on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät fyysisten tai psyykkisten syiden vuoksi ole työkykyisiä, mutta resurssit eivät riitä tekemään päätöstä työkyvyttömyyseläkkeestä.
Asia ei ole helppo ratkaista, muuten se olisi jo ratkaistu useamman hallituksen toimesta vuosien aikana.
maria.vakkuri@pernionseudunlehti.fi
