–Mitä apua tarvitsisitte eniten, kirjoitan kännykällä käännösohjelmaan.
Näin ukrainalainen Karina Lishchuk tietää, mitä haluan häneltä kysyä.
–Vauvalla ei ole enää juurikaan ruokaa, jos olisi mahdollista saada vaikka muutama hedelmäsose. Meillä on rahat tosi vähissä, Lishchuk kertoo.
–Haluaisitko, että käydään yhdessä kaupassa, minä voin ostaa teille ruokaa, vastaan hänelle.
Tätä hetkeä ennen olen astunut sisälle Perniön keskustassa sijaitsevaan asuntoon, johon on juuri muuttanut 21-vuotias Karina, hänen 10 kuukautta vanha tyttärensä Lilia ja Karinan 12-vuotias pikkusisko Alina.
–Saavuimme Ukrainasta Suomeen yhdessä äitimme kanssa. Äiti on töissä Perniön lähellä sijaitsevalla tilalla ja hänen piti tulla tänne alun perin maaliskuussa. Sitten sota syttyi ja lähdimme kaikki pakoon Ukrainasta. Yritimme päästä Suomeen, jossa äidillä olisi töitä, Karina kertoo.
Matka Perniöön ei ollut kuitenkaan helppo. Perhe kulki pitkän matkan kotikaupungistaan Haivoronista Slovakian rajalle.
Matkaan kului aikaa neljä päivää ja läheisiä kaupunkeja pommitettiin matkan varrella.
–Lähdimme kulkemaan Slovakiaan, koska kuulimme, että siellä on rajalla lyhimmät jonot. Pyrimme kulkemaan kohti Puolaa, koska olimme lukeneet netistä, että jotkut suomalaiset henkilöt kuljettavat rajalle humanitaarista apua, Lishchuk kertoo matkasta.
Lishchukin aviomies kertoi puolisolleen viestillä, että heillä alkaa olla kotikylässä tukalat paikat. Ruoka ja vesi ovat loppumassa.
–Ukraina ei tule enää koskaan olemaan entisensä, Lishchuk sanoo ja katselee ulos ikkunasta.
Koko juttu 24.3. painetussa ja digilehdessä.