Olen nyt n. 13 vuotta kulkenut Perniön metsäpolkuja pitkin poikin, koirien kanssa ja ilman. Kun ihmisen henkinen hyvinvointi on pitkälle sen varassa, että pääsee luontoon ja saa hengittää raitista ilmaa, asuinpaikan valinta ei olisi voinut aikanaan enemmän nappiin mennä. Täällä on mahtavat ulkoilumaastot ja polkuja on metsissä riittämiin.
Parin viimeisen vuoden aikana vaan on käynyt useammassa paikassa niin, että metsän harvennuksista johtuen polut on ajettu kävelykelvottomaan kuntoon ja maasto muutenkin raiskattu.
Harmittaa niin vietävästi, ettei virkistysarvoilla ole enää sijaa, vaan raha on ainoa, jonka arvo puhuu.
Ymmärrän metsänomistajan näkökulman, ja tajuan, että metsää on tarve hoitaa. En vaan pysty käsittämään eikö harvennusta pysty tekemään siististi ja eikö jätepuulla ole mitään arvoa esim. hakkeena. Kun kaikki jätetään maahan lojumaan, mieleen tulee lähinnä sotatanner. Ehkä biodiversiteetin lisääminen ja luonnonmukainen lannoitus on metsän elinehto ja jätepuulla tätäkin tehdään.
Rohkenen kuitenkin epäillä sen toimivuutta, kun kyse on ihmisen käsivarren paksuisista rungoista. Ne eivät aivan hetkessä maadu.
Ellunpolkua harvennettiin pari vuotta sitten niin, että maasto on täysin kulkukelvoton suurelta osin. Tämä ihan Kiskontien varressa. Siinä meni yhdet parhaista suppilovahveromaastoista samalla.
Pistää pohtimaan mikä syy on ”räjäyttää” tuo maasto niin, että jäljelle ei jää kuin ristikkäin sinnetänne sojottavia kantoja ja kuraojaa?
Kestää kymmeniä vuosia, ennen kuin maasto on jälleen ihmisen käveltävissä, saati että siitä mitään luontoarvoja voisi hakea. Kovin vaikea on myös ymmärtää, miten sinne uutta taimikkoa istutettaisiin, se kuitenkin lienee tavoite. Ehkä se jo tulevana kesänä kasvaa tiuhaa vatukkoa, joka raapii sääret verille, jos joukkoon eksyy.
Kuntoradan maastoa harvennettiin vuosi sitten ja entiset hyvät sienimaastot sielläkin on nyt mennyttä. Toki metsä on harvaa ja koivujen rungot paistavat kauniisti kirkkaana päivänä. Mutta turha sinne on roskien joukkoon lähteä koipiaan nostelemaan kanttarellien toivossa. Risuihin lähinnä kaatuu.
Vivi Aaltonen
