Suomi hiljenee huomenna joulun viettoon, todennäköisesti varsin perinteisin menoin.
Perinteistä on ollut valmistautuminenkin; siinä, missä joulu on monelle yritykselle vuoden vilkkainta aikaa, on toisella puolella pöytää aina se joukko, joka kantaa huolta joulun kaupallistumisesta. Tätä huolta on kannettu jo vuosikymmeniä.
Totta on, että joulun tunnun pitäisi tulla muualta kuin tavaran kahmimisesta kaksin käsin. Toisaalta oikein valittu lahja voi olla saajalleen kuin tärkeä kiitos kuluneesta vuodesta. Erityisen tärkeää edes yhden, kahden paketin saaminen on tietysti lapsille. Päiväkodeissa on jo viikkokausia vertailtu lahjatoiveita.
Lopuillaan oleva joulukuu on vain osoittanut, että toiveet ja mahdollisuudet eivät läheskään kaikissa perheissä kohtaa. Esimerkiksi Salon seurakunnan ja Perniönseudun Lehden järjestämään joululahjakeräykseen, jolla hankittiin lahjoja vähävaraisten perheiden lapsille, tuli runsaasti toiveita. Olennaista on se, että toiveissa ei juurikaan ollut mitään suurta tai kallista, vaan hyvin arkisia asioita.
Lämmittävä tieto on se, että joka toive myös täytettiin. Kulunutta ilmaisua käyttäen kansan käsi on ollut karttuisa. Hyvää tahtoa on tuntunut olevan ilmassa muutenkin pitkin syksyä; joulun lahjakeräykset muillakin paikkakunnilla ovat menneet hyvin, ja aiemmin syksyllä anteliaisuudesta saivat osansa turvapaikanhakijat.
Tilanne vaikuttaa silti kovin kaksijakoiselta: kun yhdessä perheessä ostetaan silmää räpäyttämättä joululomamatka Thaimaahan ja toisessa toiveena on saada edes jostain uusi talvihaalari, on selvää, että kuilu hyvin toimeen tulevien ja vähällä sinnittelevien välillä on leveä. Helsingin Sanomien kyselyssä eduskuntaryhmien puheenjohtajat pitivät köyhyyden tunnusmerkkinä sitä, että elämän perustarpeistakin on tingittävä. Joulunalusaika osoittanee arkisten esimerkkien kautta tilastoja paremmin, että tämä tilanne on täyttä totta monessa taloudessa.
Yhtä syytä siihen, että jossain perheissä sinnitellään, on turha etsiä.
