Pitkään jahkailtu sote-sopu syntyi viime viikonloppuna ankaran pakertamisen jälkeen.
Yksityiskohdat ja sitä myöten valtaosa käytännön asioista on vielä auki; toistaiseksi tiedetään vain pääasia: hallituspuolueet haluavat suomeen 15 sote-aluetta ja 18 itsehallintoaluetta.
Yksi iso auki oleva asia on rahoituksen käytännön toteutus: miten itsehallintoalueiden pyörittämiseen tarvittavat verot kerätään. Kunnissa saadaan totutella tekemään jatkossa nykyiseen nähden varsin erilaisia talousarvioita, jos isoin eli sosiaali- ja terveyssektorin viipale otetaankin menopuolelta pois.
Tärkein on tietysti kuntalainen, potilas tai asiakas. Vahva maakuntamalli tuo kuluneen ilmaisun mukaan palveluiden järjestämiseen leveämmät hartiat. Samoinhan on perusteltu kuntaliitoksia; kun turhia rajoja ei ole, voidaan esimerkiksi henkilöstöä liikutella paljon vapaammin. Reuna-alueilla ja pienemmissä keskuksissa optimistit kiittelevät tässä vaiheessa: asian voi tulkita niin, että maaseudullekin riittää tekeviä käsiä. Vasta vuodet tietysti näyttävät, miten asian käytännössä käy. Yhtä ainutta terveysasemaa ei maaseudulle varmastikaan perusteta, mutta uusia palvelumuotoja uudistuksen kautta voi tarjolle aikanaan tuoda.
Oma kysymyksensä on se, mitä käytännössä tarkoittaa valinnanvapauskirjaus. Yksityisten palveluntuottajien ja kolmannen sektorin käyttämisen helpottaminen vapauttaa voi vapauttaa oikealla tavalla julkisia resursseja.
Toisaalta julkisuudessa on jo kannettu huolta siitä, että palvelut eivät saa valua liiaksi yksityisten palveluntuottajien käsiin. Pääministeri Juha Sipilä totesi Lännen Median haastattelussa hallituksen turvaavan sen, että kotimaiset ja paikalliset palveluntuottajat ovat mukana kuvassa edelleen. Julkisen puolen ei saakaan antaa kuihtua; samassa on vaara myös esimerkiksi julkisen puolen järjestämän koulutuksen näivettymisestä.
Pohjille on hyvä muistaa, että perustuslaki edellyttää myös jatkossa kansalaisten tasavertaista kohtelua.
