Ollapa nelivuotias. Nelivuotiaan elämä on yhtä suurta musikaalia. He väkertävät lauluja mistä vaan ja milloin vaan.
He voivat käyttää glitterhanskoja ja olla niistä niin ylpeitä, etteivät suostu riisumaan, vaikka olisi tukalan lämmin.
Niiden äidit huomioivat sirkuksen kamelit, mutta nelivuotias sanoo: ”joo äiti, mutta kato tossa on tivolilaite”. Tai että oli siellä heppojakin.
Ollapa kasinelivuotias. He voivat istua bussipysäkeillä pitkät lauantait ja voivat rauhassa miettiä säätä. Miettiä sitä, miten tuolla koiralla onkaan niin matalat jalat ja mitähän rotua sesse on. He voivat sanoa koiraa erinomaisen näköiseksi ja he kuulostavat viisailta.
He voivat miettiä sitä miksi ei ole parina yönä nukkunut kunnolla ja montako kertaa piti nousta yöllä ylös.
Ollapa nelinelivuotias. He voivat pohtia, syödäänkö lauantaina lasagnea vai makaronilaatikkoa. He voivat miettiä, mitä Sanni pukisi päälle veljen rippijuhlaan ja kurkistaako mummu taas lipastoihin. Pitääkö nekin siivota vai riittääkö, että sauna on puhdas. Sanoiko kollega töissä tahallaan ilkeästi vai ymmärsinkö väärin. Säästänkö eläkepäivien varalle vai nautinko elämästä nyt?
Mutta mitä on olla kaksnelivuotias. Voi miettiä, mitkä verhot laittaa kämppää ja koskahan on uuden muuton aika. Voi miettiä, mitä tältä elämältä haluaa ja onko se se nelivuotias mitä haluaa. Voi miettiä saisiko itsekin sen musikaalielämän, jos olisi nelivuotiaan äiti.
Voi miettiä, mikä on tärkeintä ja mikä tekee onnelliseksi. Voi miettiä, mistä tekisi päättötyön ja mitä sitten tapahtuu, kun valmistuu.
Voi miettiä, onko tehnyt jo suurimmat virheet vai ovatko ne vasta edessä.
Voi miettiä, miksei saa unta ja miksi pitää yöllä nousta miettimään.
hannele.yliviitala@pernionseudunlehti.fi