Tervepä terve. Toimituksen itäseminaarin viikkoluennot kuullaan tässä seuraavaksi.
***
Joskus on syytä repäistä muutakin kuin housunsa.
Lehteä on tehty kevään ajan puolella normaalista väestöstä ja sen huomaa ainakin itse. Paljon jää ehtimättä ja joskus pitäisi keretä edes Kemiöön asti.
Varsinaisesta repäisystä käy siis se, että antaa ison kissan vaeltaa Satakuntaan asti.
Paikallislehtien päätoimittajayhdistys on sellainen porukka, jota jää kaipaamaan, jos elo vie toisiin hommiin. Viime torstaina yhdistys kokoontui Porin takana Noormarkun ruukissa.
Alueen historia on pitkä; vuosiin mahtuu raudantekoa, sahalaitosta ja usein esiin nostetaan Ahlströmin suku, joka potkaisi ruukin uuteen vauhtiin 1870-luvulta alkaen. Rakennuskannassa riittää ihmeteltävää vanhojen teollisuusrakennusten, kartanotyylin ja tuoreemmankin ystävälle: Alvar Aallon piirtämä Villa Mairea on ruukin kulmilla sekin.
Yhtä kaikki maailmassa on hauskat nämä yhteydet. Läpeensä poliittisella 1970-luvulla laulettiin monenlaisesta kriittisesti ja monesti vasemmalta katsoen. Yksi ajan kappaleista on Laulu 20 perheestä. Teksti kysyy, missä on se mahti, joka puuttuu eduskunnalta. Vastauksena luetellaan 20 sukunimeä ja niistä yksi on nimenomaan Noormarkussakin vaikuttanut Ahlström. Ja kas: tämäkin on laulu, jonka toissaviikolla menehtynyt Kaj Chydenius ehti säveltää.
Tekstin ajankohtaisuutta voi jokainen miettiä tykönään.
No, ruukinrakennuksissa ja niiden valjastamisessa uuteen käyttöön ei ole täkäläisittäin mitään uutta. Ei lehteä, jossa ei Mathildedalia tai Teijoa mainittaisi.
Pistää tämä tietysti miettimään, miten asioiden arvo muuttuu ajan kanssa.
Ajatellaanpa rautaruukin arkea 150 vuotta sitten. Voi vain kuvitella melun, käryn, kuumuuden, noen ja hien määrää. Työ suorittavalla tasolla on ollut kovaa. Arvata voi, että tehdasrakennukset olivat välttämättömyys, arkisia suojia työnteolle ja tuskin ikuisiksi ajateltuja. Vaan kas: jossain kohtaa käy niin, että työ itsessään on siirtynyt Kauko-Itään ja tänne jääneet rakennukset remontoidaan esimerkiksi juuri matkailu- ja kulttuurikäyttöön.
Joku vielä selvittää senkin, montako vuosikymmentä vaatii se, että rautamalmin jalostus muuttuu romantiikaksi. Se tieto taas voisi hyödyttää jotakuta tulevaisuuden suunnittelijaa: jos tänään jää styroksitehdas tai vulkanointilaitos vaille käyttöä, kauanko pitää odottaa, että siitä tulee uskottavasti lähiruokaravintola tai kudinpuoti.
Sadan vuoden takaisissa pytingeissä tämä jo onnistuu.
***
Arvaanpa vaan, että 1930-luvulla Satakunnan maaseudulla on vähintään ihmetelty hongikkoon nousevaa Villa Maireaa, joka totta vie on ollut moderni ja on sitä vieläkin.
Tänä päivänä talo kerää ihastuneita kävijöitä matkojenkin takaa.
Asia taas tuli mieleen, kun somessa seurailemani Arkkitehtuurikapinaksi itsensä nimennyt kansanliike haki maan ruminta uudisrakennusta. Salon seurakuntatalo ei selvinnyt voittoon asti; kyseenalaisen kunnian vei naapurissa Tammisaaressa taidemuseo Chappe.
Eipä sillä; hopealle jääneessä seurakuntatalossa on jotain tuttua ja lääninrajan takaa sekin. Jaloillaan seisova pitkänomainen rakennus tuo nimittäin ihan hakematta mieleen liikerakennuksen Hangon Esplanaadilla. Sen taas piirsi maineikas Viljo Revell.
Eikä silläkään, ettei tämä toinen toistensa vilkuilu kävisi mielessä joskus muulloinkin. Sivullisen silmään näyttää siltä, että uudet alakoulut tehdään monesti kovin saman oloisiksi keskenään. Toisaalta 1950-luvun kouluista voi sanoa ihan samaa. Arkkitehtuurikapina voi olla hyvällä asialla, mutta ei siellä toivottavasti toivota, että uuden suunnittelu ihan vanhan kopioinniksi kävisi.
Joku vielä selittää senkin, miksi 50-luvun kepeänlinjakkaan tyylin toisintaminen tuntuu paremmalta kuin sadan vuoden takaisten koukeroiden ja koristeleikkausten kopiointi.
Kansanliikkeen johtoajatushan on se, että pitää päästä eroon rumista laatikoista.
Toivottavasti ei sentään parvekelaatikoista. Kohta kestävät ulkona jo muutkin kuin orvokit.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
