–Täytyy hakea museosta haarniska, ennen kun lähdet takaisin Tampereelle, isoisäni sanoi minulle muutama päivä Tampereella tapahtuneen henkirikoksen jälkeen.
Edellisellä viikolla laukauksia oli ammuttu Pikkukakkosen puiston lähellä lasten katseiden alla, mutta silloin ei ollut kukaan saanut surmaansa.
Toisin kävi, kun mies ampui tuntemansa naisen Hämeenkadulla.
Katu oli tuolloin tavallistakin enemmän käytössä, koska käynnissä oli satoja ihmisiä keräävä opiskelijatapahtuma.
Nuorista aikuisista moni todisti naisen viimeisiä hetkiä, poliisin saapumista, syyllisen pakenemista ja epäluuloisuutta, joka tuntui vellovan katulamppujen alla.
Tampereella järjestettiin onneksi yliopiston ja ylioppilaskunnan toimesta kriisiapua tapahtuman todistajille sekä ryhmä- että yksilötapaamisina. Avusta huolimatta tapahtunut ei varmasti ikinä unohdu niiden ihmisten mielestä, jotka olivat lähteneet haalarit jalassa viettämään syksyn ensimmäistä suurta opiskelijatapahtumaa.
Väkivallanteko herättää totta kai ajatuksia sukupuolittuneesta väkivallasta. Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n edustajat veivät kynttilöiden sekaan surmapaikalle 152 kukkaa kuvastamaan niitä kaikkia naisia, jotka jouduttiin vuoden aikana käännyttämään turvakodin ovelta pois tilan puutteen vuoksi.
Apua turvakodeista hakevat ensisijaisesti lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa kokevat ihmiset. Tänä vuonna Tampereen kahden turvakodin asiakasmäärä on ollut jo 500. Koko viime vuoden aikana ei Ylen mukaan ole ollut yhtä montaa ihmistä hakemassa apua.
Suomi on yksi Euroopan unionin väkivaltaisimmista maista naisille. Joka kolmas nainen Suomessa on kokenut parisuhteessa fyysistä väkivaltaa, sen uhkaa tai seksuaaliväkivaltaa. Puhumattakaan tuntemattomien aiheuttamasta uhasta.
Ajatukset omastakin turvallisuuden tunteesta heräävät väkisinkin.
Kaupungissa turvallisuuden tunne on tietysti erilainen kuin täällä maaseudulla. En kulje kadulla kuulokkeet molemmissa korvissa, liikun öisin vain alueilla, joissa on paljon muitakin ihmisiä, jaan sijaintiani vähintään kahdelle ihmiselle, lyhyttä hametta pitäessäni pidän vaihtohousuja mukana sekä kannan aina muistaessani menthol-sumutetta mukanani.
Eikä sen tietysti pitäisi mennä niin, että minulla on haarniska mukanani.
Täällä, kun lähden ulos, mukanani ei ole mitään Tampereella tarvituista suojeluvälineistä. Koira on hihnan päässä, mutta vaaratilanteen sattuessa se juoksisi karkuun ja työntäisi minut vaaraa kohti.
Ihmisten seassa kaupungissa tapahtuneiden ahdistavien kokemusten määrää ei voi kahden käden sormilla laskea. Jokainen tamperelainen nainen on varmasti kokenut seuraamista, huutelua ja kulkemisen estämisestä enemmän kuin kerran. Silloin kyseessä on ollut täysin tuntematon ihminen.
Uutisotsikot ja todellisuus maalaavat kuvaa, jossa ei voi luottaa tuttuun eikä tuntemattomaan ihmiseen.
Palefacen uuden kirjan ilmestymisen yhteydessä Tamperelainen-lehti otsikoi siitä, kuinka Paleface muistelee Tampere-vuosiaan ja vertaa Peltolammia Tukholman hurjimpiin lähiöihin.
Peltolammi on kotilähiöni, ja oman kokemukseni mukaan siellä asuminen ei ole yhtä kamalaa kuin ulkopuolelta annetaan ymmärtää. Totuttelua se silti vaati, sillä ympärillä asuvat sudet ja peurat muuttuivatkin kaupunkiin tullessa ihmisiksi, jotka ovat paljon arvaamattomampia kuin yhdetkään eläimet.
Ensi viikolla, kun työt loppuvat täällä ja on aika palata Tampereelle, palaan sinne erilaisella tunnelmalla kuin yleensä. Vaarallisia ja kohtalokkaita tapahtumia on kesän aikana ollut paljon. Pian ne koskettavat vielä enemmän, sillä saatan todistaa tällaista tapahtumaa tai joutua osaksi sellaista. Otsikoiden kautta asioiden puiminen on paljon helpompaa.
Täytyy muistaa, että tietenkin myös pienissä kaupungeissa ja kylissä on omat uhkansa, eikä kaikki paha tule koskaan pois suljettujen ovien takaa.
Liinu Nieminen
Kirjoittaja on toimittaja, joka yrittää edelleen uskoa ihmisistä myös hyvää.
