Tervepä terve. Toimituksen itänäyttämön viikkoesitykset perataan tässä seuraavaksi.
***
Viime vuoden puhutuin kotimainen elokuva oli Aki Kaurismäen ohjaama Kuolleet lehdet.
Puhumista tärkeämpää on, että sitä myös katsottiin ja siitä pidettiin.
Sen katsomiseen käytetty reilu tunti olikin erinomaisesti käytetty reilu tunti elämästä. Viimeistään toista pääosaa esittävän Alma Pöystin silmänisku kameralle lopussa sulatti katsojan niin, että loppuiltana ei tahtonut päästä valkokankaan maailmasta takaisin omaansa. Tokko täällä mitään merkittävää siinä välissä toki tapahtuikaan.
Samainen Pöysti valloitti kirjailija ja kuvataiteilija Tove Janssonin elämäkertaelokuvan pääosassa aikaisemmin.
Yksi Janssonin koskettavimpia tekstejä on se, missä hän kuvailee viimeistä lähtöään Klovharun saarelta.
Jansson oli puolisonsa Tuulikki Pietilän kanssa päättänyt, että kun ikä alkaa tehdä omaa vaikeuskerrointaan kesänviettoon saarella, he lähtevät koskaan palaamatta. Näin tapahtui ja siitä lukeminen tuo palan kurkkuun.
Eikä tämä ole ainoa kerta, jossa osa-aikainen saarelainen värähtää moista lukiessaan. Kirjailija Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarja kertoo karulle saarelle muuttavien Maijan ja Jannen elämän nuoruudesta Jannen kuolemaan ja Maijan lähtöön saarelta mantereelle viimeisen kerran. Lopun lukeminen tuo kolkon olon sekin eikä tunnelmassa kauas jää Åke Blomqvistin 1970-luvulla ohjaaman sarjan päätös.
Viime aikoina Myrskyluodosta on puhuttu enemmän kuin aikoihin. Tiina Lymin ohjaama elokuva on paljon sitä, mitä Kaurismäen elokuva ei ole: pitkä ja kalliisti tehty, mutta eihän se aina elokuvaa huononna.
Pöystiä ei tässä elokuvassa nähdä, mutta Tove kävi mielessä muutamaankin otteeseen uutta Maijaa katsellessa. Viimeistään siinä kohdassa, jossa Maija tanssii merkkitulen ympärillä: samanmoisen ilojuhlan viritti elokuvassa taiteilijakin.
Uusi Maija on komeaa nähtävää, mutta ei se ilman pientä risukimppua selviä.
Elämä 1800-luvun ulkosaaristossa oli karua, ankaraa, niukkaa ja vaarallistakin. Kirja kertoo siitä koruttomasti, elokuvakin yrittää, mutta aina ei siltä näytä. Kovin puhtaita ja suittuja ovat uuden Maijan hahmot tilanteessa kuin tilanteessa ja kesäpäivät melkein häiritsevyyteen asti idyllisiä. Saariston talvessa kaiken läpi tunkeva tuuli tai kaiken peittävä pimeys eivät aina oikein välity, vaikka vuodet seuraavat toistaan.
Yksityiskohtana ottaa silmään pariskunnan huvikseen uiminen, mitä tuskin tapahtui. Meri oli saaristolaisille leivän antaja ja valtatie, joskus vaara ja muuri muuhun maailmaan, joskus tie vapauteen, mutta ei varsinainen huvin lähde.
Blomqvistin kirjassa turvataan korkeampaan, kun muuhun ei voida. Niin on elokuvassakin: yksi selkänoja on taivaassa, lisää turvaa muinaisuskon hahmoissa ja muissa uskomuksissa.
Mutta enemmän on hyvää. Myrskyluodon Maija on kasvutarina ja sen elokuva kertoo siinä, missä kirjatkin. Ujo nuori nainen oppii ottamaan tilansa, pärjäämään saarella ja pistämään vastaan miesten hallitsemassa maailmassa. Tärkeä koronkiskuri on lopussa lähes koominen hahmo kuten isoiksi pojiksi itsensä mieltävät monesti ovat.
Aivan erinomainen elokuva on siinä, että kaikkea katsellaan Maijan silmien läpi: kamaluuksia ei katsojalle näytetä, tieto niistä saavuttaa päähenkilön kunhan ehtii. Kertomus on sovitettu onneksi uusiksi. Pitkä jakso, jossa Englannin merivoimat nousee saarelle ja sotilaat jäävät passattaviksi, tuntuu kovin ajankohtaiselta.
***
Saaristolaiskertomusta voi lukea tai katsoa kankaalta sillä mielellä, että saaristolaista arkea on eletty aika lähellä.
Toisenlainen lähitaide oli puheena Turun radion aamussa eilen. Haastattelussa oli laulaja Tuula Amberla, jonka 1980-luvun kappaleet erottuvat joukosta tänä päivänäkin: musiikillisesti ote on omansa ja tarinat kohdallaan. Lulu-hitin kirjoitti Jukka Alihanka, mutta sen pohjana on Alpo Jaakolan runo. Jaakolan patsaspuisto taas sijaitsee Loimaalla.
Amberla kertoi haastattelussa, että keikalla hänelle on tultu kertomaan Lulun olleen itse asiassa salolainen. Pieni varaus tosin jäi; josko Jaakola olisi liikkunut muuallakin ja Amberla uumoili, että joku retki on voinut suuntautua Perniöönkin.
Jätetään nyt sitten tähän etsintäkuulutus. Oliko Lulu sittenkin alkujaan täkäläisiä? Hän, joka laulun mukaan rakasti rokkia ja jolla oli kolme mieltä?
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
