Carita Ojala toteaa, että joskus hätätilanne päättyy ihmishenkien menetyksiin, vaikka apu olisi ollut paikalla hetkessä. Tällöin ei voi kuin muistaa, että itse on tehnyt parhaansa.
Hyvä muisti on monesti etu. Joskus taas on hyötyä päinvastaisesta taidosta.
–Se on tässä työssä etu, että olen hyvä unohtamaan, myöntää perniöläinen Carita Ojala.
Jos eivät työasiat muuten ota unohtuakseen, viimeistään ne painuvat taka-alalle hevosten kanssa puuhatessa.
Tässä tapauksessa työ voi pitää sisällään mitä vain inhimillistä murhetta.
Carita Ojalalla on takanaan viisitoista vuotta työtä Turun hätäkeskuksessa ensin päivystäjänä ja nyttemmin ylipäivystäjänä.
Hätänumero 112:een soittavan puhelu ohjautuu hätäkeskukseen, jossa tehdään päätös siitä, millaista apua kunkin soittajan luo mahdollisesti on lähetettävä.
Soittajalla voi olla oikea avuntarve; läheisen sairauskohtaus, tulipalo, liikenneonnettomuus tai niin edelleen, mutta liian yleistä hätäkeskuksen arkea ovat häirikkösoittajat tai olemattomalla asialla olevat.
Ojalan kertomat esimerkit puhuvat puolestaan: hätäkeskukseen on soitettu, kun perunakattilasta loppuu keitettäessä vesi ja kattilasta alkaa nousta käry. Carita Ojala toteaa, että uusavuttomuus näkyy hätäkeskuksen arjessa.
Joskus päivystäjä saa suut ja silmät täyteen asiattomuuksia: huorittelu on peruskauraa eikä sitä saa jäädä miettimään. Suunsoittamisen ja törkeyksien vastapainoksi lämmittää se, että joskus tulee lämpimiä kiitoksiakin.
Pikkujoulukausi tietää sitä, että myös 112:een soitetaan tiuhaan. Liukastumisia, huoletonta tulenkäsittelyä, liiallista juopottelua ja muuta harmia riittää.
–Se voisi olla päivystäjän yksi toive, että ajatelkaa ennen kuin teette ja pitäkää huoli kaverista, Carita Ojala sanoo.
Millainen on päivystäjän kuudes aisti? Entä miten rauhoittuu hysteerinen soittaja? Nämäkin asiat selviävät, kun luet koko jutun, joka ilmestyy 30.11. painetussa ja digi-Perkkarissa.
