Suunnilleen näihin aikoihin keväällä vuonna 1944 koettiin jatkosodan ratkaiseva käänne. Pitkällisen asemasotavaiheen jälkeen tilanne alkoi kiristyä ja kesäkuun alussa Neuvostoliitto käynnisti suurhyökkäyksen. Sen miehistö- ja materiaaliylivoima oli murskaava. Syyskuun 19. päivänä allekirjoitettiin katkera välirauhansopimus.
Koteihin palasi uupuneita, hiljaisia miehiä ja naisia. Kaikki eivät palanneet koskaan. Mutta: Suomi säilyi itsenäisenä. Tämän ihmeen meille taistelleita elää edelleen joukossamme. Keski-iältään he ovat n. 93-vuotiaita vanhuksia. Monet heistä asuvat edelleen omassa kodissaan – toiset jopa täysin yksin.
Totuus on, että veteraanien lukumäärä vähenee, mutta samalla heidän avuntarpeensa lisääntyy.
Valtakunnallisesti veteraanijärjestöt valmistautuvat siirtymään veteraanien jälkeiseen perinneaikaan, jolloin ne huolehtivat lähinnä veteraaniperinteen säilymisestä ja arvostuksesta. Tämänhetkisten suunnitelmien mukaan paikalliset veteraanijärjestöt lakkautetaan aivan lähivuosina ja perinnetyö siirretään perustettaville alueellisille, laajapohjaisille organisaatioille.
Olemme kuitenkin paikallisella tasolla päättäneet, että niin kauan kuin veteraaneja, heidän puolisoitaan ja leskiään on keskuudessamme, niin kauan pyrimme heitä paikallisena yhdistyksenä tukemaan käytettävissä olevilla varoillamme.
Muualta – kuten veteraanipiireiltä – tulevan tuen merkittävästi vähentyessä käännymme nöyrästi yksityisen avun puoleen. Näinä päivinä postilaatikkoihinne ilmestyy vetoomus veteraaniavusta. Vanha viisaus sanoo: Pienistäkin puroista syntyy vahva virta. Kaikki apu menee suoraan paikallisten veteraanien tueksi. Autetaan niin kauan kuin voidaan!
Veteraanijärjestöjen puolesta
Olavi Alkio
